Vuosipäivä

”Tiedätkö sen tunteen, kun vaeltaa vaan pimeässä talossa ja ainut valonlähde on rikkinäinen hehkulamppu, joka rätisee ja antaa valoa vain nimeksi? Mä oon siellä ja etin ulospääsyä, mutta tällä hetkellä ei vaan tahdo jaksaa yhteenkään käytävään etsimään sitä ovea, josta pääsis pois. Ja emmä tällä nyt puhu siitä, että hyppäisin tuosta kutosesta alas, vaikka näitten kipujen, ahdistusten ja pelkojen paino joskus tuntuukin liian raskaalta kannettavaksi.”

Näin kirjoitin päiväkirjaani vuosi sitten, vain päivä ennen ensimmäistä leikkausta. Tämä sininen Muumipeikon kuvalla varustettu muistikirja on kultaakin kalliimpaa minulle, sillä se sisältää minun seikkailuni ilot ja surut päivämäärineen. Muistan elävästi, kun kirjoitin tuon ylemmän pätkän. Istuin samaisen pöydän ääressä kuin nytkin, mutta tyttö on eri. Se tyttö  oli peloissaan, ahdistunut ja surullinen. Suorastaan epätoivoinen. Luurissa soi Suojelusenkelit ja muut itkuvirret. Se Laura oli luopunut toivosta, että joskus jonain päivänä olisivat asiat taas hyvin. Edessä seuraavana päivänä olisi iso leikkaus, minkä jälkeen mikään ei olisi kuin ennen ja mahalle nousisi avanne. Se oli kaiken kaikkiaan erittäin pelottavaa aikaa. Kevät oli alkamassa auringonpaisteineen ja iloisine ihmisineen, mutta minun elämääni valaisi vain tuo rikkinäinen rätisevä hehkulamppu.

Muistan leikkausta edeltäneet päivät hyvin. Olimme pikkusiskoni kanssa käyneet lauantai-iltana (15.3) elokuvissa ja ulkona syömässä. Vietimme ns. viimeistä ehtoollista ja viimeisiä hauskoja hetkiä. Tuntui kuin jokainen asia olisi viimeinen elämässäni. Liikennevaloissa meidät pysäytti miesjoukko, joka maanitteli meitä kanssaan keilaamaan ja juhlimaan. Mietin silloin itseäni keilaamassa ja melkein nauroin ääneen. Palloja en olisi saanut varmaan edes nostettua ylös. Kämmenselkäni kanyyli olisi varmasti myös ilahtunut. Kiitimme siis kohteliaasti ja jatkoimme matkaa. Ajattelin silloin, että mahtaako kukaan kaksilahkeinen enää ikinä ehdotella moisia. On muuten hassua, kuinka toiset ihmiset eivät näe tuskiamme, vaikka itsestä tuntuisi, että pään päällä lukee kissankokoisin kirjaimin ”SAIRAS”. Vastaantulijasta kaupungilla emme tiedä, millaista elämäntarinaa hän on kirjoittanut tai joutunut kirjoittamaan. Avanteen kanssa luulin, että jokainen katse koski minun vatsaani ja katse kertoi minulle, että hän tietää. Moni on kysynyt minulta, että miten pystyin olemaan niin avoin sairaudestani. Minusta tuntui helpommalta kertoa itse ihmisille tapahtuneesta, koska en kestänyt juuri niitä muka tietäviä katseita. Sama asia, jos meni nuorempana kouluun finni nenässä. Siitä oli pakko alkaa itse puhumaan ennen kuin tuntui siltä, että ihmiset huomasivat muhevan finnini. Tosiasiassa nuo katseet olivat vain omassa pienessä päässäni ja omassa häpeäntunteessa, minkä heijastin muihin.

Viimeinen ehtoollinen.

Maaliskuun 16.päivänä eli leikkausta edeltävänä päivänä täytimme Lotan kanssa paljon ristikoita. Tosiasiassa katsoimme oikeat sanat netistä ja täytimme kohdat huokaisten, että kyllähän me tää nyt oikeasti tiedettiin. Tuntui hyvältä vain onnistua jossakin. Sitten Lotta lähti ja ikävä jäi. Illalla luokseni saapui läjä kavereita, joiden tsemppaukset ilahduttivat ja auttoivat. Minulla on aina ollut aiemmin tapana surussa ja murheessa kyyristyä itseeni ja peittojen alle tuppisuisena. Nyt minä puhuin ja puhuin. Avauduin oikein kunnolla. Ystävieni kanssa etsimme plussia ja miinuksia avanteesta ja yksi on jäänyt ylitse muiden mieleeni. Plussaksi laskimme sen, että vessapaperia säästyisi avanteen myötä. Paskapuhetta! Tuntui, että paperi oli koko ajan lopussa. Yökylään illalla minun luokseni saapui kaksi läheistä ystävääni, joiden kanssa valvoimme pikkutunneille asti. En olisi halunnut ikinä sen yön loppuvan, sillä jokainen kuluva minuutti veisi minua lähemmäksi leikkaussalia. Jospa kellot vain voisi pysäyttää. Minua kohdeltiin kuin prinsessaa sinä iltana. Sain kivan väriset varpaankynnet sekä hierontaa. Yöllä hiljaisuuden laskeutuessa minut valtasi kuolemanpelko. Leikkaukset eivät ikinä ole riskittömiä. Mitä jos en enää heräisi nukutuksesta? Vaikka olin kuinka valmis heittämään pyyhkeen kehään, en kuitenkaan halunnut kuolla. En halunnut elää avanteen kanssa, mutta en kuitenkaan ollut valmis jättämään tätä maailmaa. Olin todella sekaisin.

Aikaisin aamulla ajoimme TAYSiin ystävieni Hennan ja E-P:n kanssa. Oli Hennan syntymäpäivä. Kotona peiton alla ennen lähtöä olin sivellyt tasaista mahaani ja katsellut peilistä sen mustelmaista ihoa, jonka napapiikit olivat aiheuttaneet. Hyvästelin mahani ensimmäisen kerran silloin ja toisen kerran mielessäni, kun nukutusmaski laskeutui naamalleni. Autossa itkin, kun Suomipopilta kuului minun kappaleeni. Kaija Koon Kuka sen opettaa. Olisin halunnut liimautua siihen autonpenkkiin kiinni ja elää elämäni vaikka siinä ennemmin kuin jatkaa aina osastolle, missä minua malttamattomasti odottivat tukisukkahousut ja valkoinen takaa auki oleva leikkauskaapu. Sormukset ja muut korut jäivät osastolle, mutta niin myös osa minusta. Minä heräsin avanteellisena heräämöstä hirveissä kivuissa ja sanoin tervetuloa aikuistumiselleni. Henna syntymäpäivänään oli minua vastassa osastolla. Hän piti minua kädestä, toimi kuumana sihteerinä ja vastaili saapuneisiin viesteihin. Henna ja E-P olivat tukenani koko päivän, vaikka en itse sitä syvässä unessa  tiennyt. Ja niin oli moni muukin.

Sellaista vuosi sitten. Nyt tämän hetken Laura kuuntelee samoja lauluja mitä silloin. Näillä kappaleilla tulee olemaan todella suuri merkitys minulle aina. Ne tuottavat tuskaa, mutta ennen kaikkea ne saavat minut arvostamaan nykyhetkeä entistä enemmän. Vuosi sitten olin peloissani ja vihainen koko maailmalle, mutta nyt osaan nähdä myös positiivisia seurauksia sairastumisestani. Se päiväkirjaan kirjoittanut Laura oli puoli metriä pienempi henkisesti kuin nyt blogiin kirjoittava. Silti pieni katkeruus nousee välillä pintaan ja mietin, että miksi juuri minä. Välillä ahdistaa ja lujaa. Itkettää. Tunnen olevani erilainen kuin muut. Ei kaikkia asioita tarvitse kuitenkaan heti hyväksyä. Vihasin niitä Kyllä se siitä ajan kanssa-lohdutuksia sairausaikanani, koska ne olivat pelkkää sanahelinää ja sillä hetkellä tuntuivat todella turhilta. Vihasin niitä ehkä enemmän kuitenkin sen takia, että tiesin sanonnan lopulta olevan oikeassa. Aika on oikeasti paras ystävämme täällä mitä toipumiseen tulee. Suurin ero viime vuoden Lauran ja tämän vuoden Laura välillä onkin se, että silloin vuosi takaperin minä sairastin. Nyt minä toivun.

Sisko ja sen sisko.

Kevät on tullut tänäkin vuonna ja aurinko paistaa pitkän piileskelyn jälkeen. Kauan odotettu kesä on tulossa! Istahdin siis viime sunnuntaina kerrostaloni pihan keinuun ja otin koko ajan kovemmat ja kovemmat vauhdit. Ylemmäs ja ylemmäs. Arskat päässä ja elämä edessä. Muumipapan sanoin: Minä tunsin itseni niin onnelliseksi, etten edes pelännyt sen hetken menevän ohi.

-Laura

Uusi mahdollisuus

Viime aikoina olen elänyt enemmän vuoden takaisia päiviä kuin näitä käsillä olevia. Muistan, kun äitini kanssa itkimme sairaalassa vuosi sitten saatuani leikkauspäätöksen.  Silloin koko projektiin ennustettu vuoden aika tuntui mahdottomalta. Kun ajattelin vuotta eteenpäin tilanteessani (en tietenkään tiennyt mitä se lopulta sisältäisi - onneksi), itkin vain hysteerisemmin. Silloin äitini sanoi minulle viisaat sanat: ”Eteenpäin katsottuna aika ja odottaminen tuntuu pitkältä, mutta taaksepäin katsottaessa tilanne muuttuu.” Nyt katson vuotta taaksepäin ja huomaan todellakin, että mahdottomalta tuntunut vuosi muuttui mahdolliseksi ja istun tässä suuren projektin läpikäyneenä, terveenä nuorena naisena. Todellakin, kuluneet päivät tuntuvat nyt lyhyemmiltä mitä silloin, kun eli niitä hetkiä. Olihan vuosi pitkä ja raskas, eihän siitä pääse yli eikä ympäri. Heti ensimmäisen leikkauksen ja avanneshokin jälkeen aloitin ruksimaan päiviä menneiksi kalenterista ja menin tyytyväisenä nukkumaan iltaisin, kun olin jaksanut taas yhden päivän. Pikkuhiljaa tajusin, etten voinut elää odottaen taas yhden päivän loppumista, vaan minun pitäisi yrittää elää mahdollisimman täysillä jopa siinä odottamattomassa ja epämieluisessa tilanteessa. Olinhan saanut uuden mahdollisuuden elämään.

"kuinka sun käy

ihminen hauras

vielä sun itkus öisin korvissani soi 

ja vaikka joskus vaarallinen

on matka silti ihmeellinen

mahdollisuus"

Muistelot jatkukoon. Syksyllä toisen leikkauksen jälkeen infektoitunut tilanne mahan ja lantion alueella piti minua hyppysissään ja sairaalassa viikkoja. Sairaalassa aikaa viettäneet tietävät, että virikkeet ovat siellä todella vähissä ja ainoaa huvia sairaala-arkeen tuo katon pikkuruutujen laskeminen kerta toisensa jälkeen. Oli muuten hienoa, kun aina sai eri lukeman! Telkkari oli totta kai mukana niin hyvässä kuin pahassa. Usein huonekaverit halusivat katsella juuri eri ohjelmaa kuin sinä samaan aikaan ja kaukosäädin oli yleensä huoneen vanhimmalla. Toisaalta, jos olisimme jaksaneet väitellä katsottavasta ohjelmasta, emme olisi olleet sairaalassa. Perjantai-ilta oli kuitenkin yhteistä aikaa. Vain elämää -ohjelma. Nimikin antoi meille ironista toivoa. Tämähän on vain elämää! Yhtenä perjantaina tunsimme kaikki Samuli Edelmannin olevan juuri meidän huoneessamme ja laulavan meille Veskun Väliaikaista -kappaletta. Esityksen jälkeen huoneemme täyttyi tukahdetuista nyyhkäyksistä ja kukin varmasti omilla vuoteillaan pyyhki kyyneliään kasvoiltaan. Jokainen halusi silloin uskoi vaikeuksien väliaikaisuuteen ja minä ainakin sain silloin uskon siihen, että joku päivä kaikki on vielä hyvin. Minä tein viime vuonna kovan työn sen eteen, että saisin uuden mahdollisuuden ja voisin nauttia jälleen elämästä ja olemassaolosta. Jos selviäisin tästä väliaikaisesta leikkausten ja avanteen täyttämästä ajasta, voisin kovan työn tuloksena nauttia melko normaalista elämästä, jonka j-pussileikkaus mahdollistaa potilaalle. Nyt otan ensiaskelia j-pussilaisena ja voin todeta, että maksettu kova hinta vuodelta 2014 alkaa maksaa minulle pikku hiljaa takaisin.

Laura helmikuussa 2014...

 Ajattelin nyt hieman avata tuota j-pussin käsitettä, kun monet varmasti ihmettelevät, että mikä ihmeen pussi ja miksi jii sellainen. J-pussi- eli IPAA-leikkauksessa potilaalta poistetaan paksusuoli ja peräsuoli säästäen kuitenkin peräaukon ja sulkijalihakset, johon ohutsuolesta rakennettu j-kirjaimen muotoinen suolisäiliö kiinnitetään. Tämä mahdollistaa normaalin ulostamisen tulevaisuudessa. Joskus suunnitellussa leikkauksessa j-pussi voidaan rakentaa yhdessä leikkauksessa, mutta esimerkiksi minun tilanteessa päädyttiin kolmivaiheiseen leikkausrumbaan. Syy tähän oli fulminantti, äkillinen vaikea tulehdustila, jossa ulostin vain verta ja yleiskuntoni laski kuin lehmänhäntä. Uhkana oli suolen puhkeaminen ja siitä johtuen mahdolliset kamaluudet, joista en olisi todennäköisesti siinä kunnossa selvinnyt. En vieläkään lakkaa ihmettelemästä lääketieteen kehitystä. Minun oma ohutsuoleni toimii tällä hetkellä ”paksusuolena”, joka mahdollistaa ulostamisen normaalia reittiä. Kiittäkäämme j-pussilaiset siis kaikki ohutsuoliamme, jotka ottavat suurta monopoliasemaa suolistossamme. Toki jatkossa käymme useammin vessassa ja tarkkailemme neste-ja suolatasapainoa ja muutenkin ruokavaliotamme. Pureskelemme ruokamme hyvin ja syömme pieniä annoksia muutaman tunnin välein. Eikös tämä olisi hyvä elämäntyyli myös muille kuin j-pussilaisille?

Avanne ei siis jäänyt pysyväksi minun kohdallani, sairauteni on leikattu minulta pois ja pystyn elämään melko normaalisti näistä jiikirjaimen muotoisista kummallisuuksista huolimatta. Tässä on minun tilaisuuteni käyttää tämä uusi annettu mahdollisuus hyväksi. Asiat olisivat voineet mennä toisinkin, mutta tässä minä vain porskutan. Nyt olisikin hyvä aika muutokselle! Ennen sairastumistani olin erittäin stressaantunut ihminen. En osannut sanoa ei. Yritin miellyttää kaikkia muita päätöksilläni paitsi itseäni. Elin enemmän muille kuin itselleni. Tuntuikin erittäin väärältä saada tällainen sairauspalkka siitä hyvästä, että olin yrittänyt olla muille kiva ja kohdella muita hyvin. Tiedän, ettei seepra vain noin pääse irti raidoistaan enkä minäkään halua muuttua kuin sen verran, että oppisin tervettä itsekkyyttä enkä miettisi muiden mielipiteitä ainakaan ratkaisevasti. Uskon siihen, että ihmisen pitää kohdata jokin kriisi ennen kuin muutos on mahdollinen. Tiedän kyllä, että sairauttani on ruokkinut se valtava stressin määrä. Koulussa olen aina halunnut menestyä ja huomaan myös tässä kirjoittaessani pyyhkiväni koko ajan muka huonoja lauseita pois. Yhteiskunnan luomat paineet eivät yhtään helpota. Pitäisi olla kaunis ja menestynyt, heikkoudet ovat heikoille. Mites tällainen arpinen j-pussilainen? Meidän tulisi muistaa, että jokainen kokee elämässään vastoinkäymisiä. Toiset pienempiä ja toiset taas suurempia, mutta vastoinkäymisiä kuitenkin. Tällainen arpinen ja matalaksi lyöty suolivammainen näyttää vahvuutensa ja kyntensä juuri silloin. Lopulta lyötyjen ihmisten kohtaamat vaikeudet muuttuvat voimavaraksi ja heikkouksista tulee vahvuuksia, joiden avulla ihmiset luovivat itsensä tulevista myrskyistä. Elämästä ei kukaan vain selviä ilman, että jalat kastuvat. Ensi kerran muistaa vain pukea ne kumpparit jalkaan.

...ja Laura helmikuussa 2015.

Minulla on siis tulevaisuudessa projektia niin itseni kuin uuden kehoni kanssa. Pitää muistaa, että kaikki eivät saa second chanceja täällä elämässä. Minun elämälleni on jaettu nyt tällaiset kortit ja on aika oppia pelaamaan niiden kanssa. Pakasta voisin kuitenkin nostaa pari vaihtokorttia, jotta saisin stressittömämmän ja vähemmän perfektionistisen elämäntyylin. Äitini toivoisi kovasti, että minusta tulisi siistimpi ihminen. Se taitaa kuitenkin olla liian radikaali muutos :) hihi. Haastanpa siis nyt kaikki miettimään uusia mahdollisuuksia ja muutoksia, jotka voisivat antaa paljon nykyiselle elämälle. Loppuun linkitän minulle ja meidän perheelle tärkeän kappaleen, jossa lauletaan juuri mahdollisuudesta. Kappale ei ehkä kerro juuri sairastumisesta, mutta sanomahan on kuulijan korvissa oli kyseessä mikä laulu tahansa. Äiti kertoi kuulleensa tämän ensi kerran radiossa syksyllä sen jälkeen, kun veivät minua terveyskeskukseen ja lopulta saattelivat ambulanssiin. 

Minä rupean tästä eteenpäin siis ottamaan pieniä tipuaskelia kohti muutosta. Kaadun varmasti monen monta kertaa, mutta lupaan nousta ylös. Saa tulla messiin! 

Samuli Edelmann - Mahdollisuus (Ylempi lainaus kyseisen kappaleen kertosäkeestä)

Terkuin, Laura

Täällä taas!

Täällä kirjoittelee nyt tuore ja virallinen j-pussilainen! Joudun nyt hetken madella teidän jaloissanne ja pyytää nöyrimmästi anteeksi, etten ole päivittänyt blogiani ja kertonut tämän päivän tilannetta. Olen pelännyt ja lykännyt tätä hetkeä kauan, sillä en ole halunnut käsitellä näitä kaikkia päässä liikkuvia sekavia ajatuksia. En kuitenkaan toivu sairaudestani ja tapahtumista, jos lakaisen kaikki pelottavat ja sekavat mietteet maton alle. On aika elää uudestaan vuoden 2014 loppupuoli.

Suoraan sanottuna minä en edes oikeastaan tiedä, että miten olen tässä hetkessä nyt. Kaikilla niillä kyynelillä, joita vuodatin lokakuu-joulukuun aikana, elvytettäisiin mikä tahansa toivonsa menettänyt autiomaa. Sairauteni alkuvaihe ja koko se shokki suuresta elämänmuutoksesta olivat minulle erittäin vaikeita ja kuluttavia aikoja, mutta palatessani ajatuksissa viime loppuvuoteen tuntuvat alun ongelmat vähän pienemmiltä. Jos se on mahdollista. Kerroin teille suolen vetovaikeuksista, joiden vuoksi olin sairaalassa lokakuun puolesta välistä lokakuun loppuun asti. Ja lopulta ennen viimeistä suunniteltua leikkausta jouduin turvautumaan ensiapuun samoista syistä joulukuun puolessavälissä. Näiden kahden virstanpylväiden välinen aika on se aika, jota minä muistelen tulevien vastoinkäymisten ja muka suurien ongelmien sattuessa kohdalleni. Tätä tyttöä ei jatkossa pieni viima kaada. Olin taipumassa, mutta en katkennut.

Lokakuun lopussa päästyäni Taysista tiesin, että en ole kunnossa vieläkään eikä suoli ole minun ystäväni. En osannut syödä pitkän syömättömyyden takia, mutta pakolla ahdoin sisääni jotain, jotta jaksaisin taistella. Ruoasta kuitenkin tuli viholliseni, sillä syömisen jälkeen ja varsinkin päivän päätteeksi kärsin kivuista, joita ei voi vain sanoin kuvailla. Yleensä löysin pääni vessanpöntöstä, jotta kivut hellittäisivät. Avanne ja suolistoni eivät toimineet kunnolla ja maha pyrki löytämään jonkin ulostien mahanesteille ja ruoalle. Teille varmasti herää kysymys, että miten pärjäsin tämän kaiken kanssa. Jostain kumman syystä suoleni toimi aina öisin ja kyljelläni maatessani. Odotin aamuisin ja päivisin sitä hetkeä, että saan mennä nukkumaan ja unohtaa kaiken. Kivut helpottivat, kun suoli pääsi tyhjenemään öisin. Tiesin kuitenkin seuraavan päivän olevan samanlainen kuin edellinenkin ja olin täysin niin henkisesti kuin fyysisestikin loppu tilanteeseeni.

Tätä jatkui siis parin kuukauden verran, mutta en halunnut hakea apua enkä varsinkaan mennä enää sairaalaan. Suoli veti sen verran kuin tarvitsi. Olin tyhmä ja jäärä, mutta niin peloissani ja hukassa oleva Laura. Olin kokenut kamalia toimenpiteitä sairaalassa enkä halunnut enää ikinä ikinä palata sinne. Välillä oli parempia päiviä, mutta ne eivät helpota kokonaiskuvaa katsottaessa. Pääsin joulukuun alussa katsomaan Kaija Koota Hartwall-areenalle ja pärjäsin siellä hienosti. Se ilta vahvensi minua henkisesti, sillä olin selvinnyt kuuntelemaan niitä samoja kappaleita Kaijan laulamana mitä olin kuunnellut sairaalassa maatessani. Tuntui, että Kaija lauloi minulle Surulapsi-kappaleessa. Seuraava helvettipäivä palautti minut kuitenkin nopeasti maan pinnalle. Minulla ei ollut minkäänlaista elämää tuona aikana. Paitsi jos elämällä tarkoitetaan vatsakramppeja, oksentelua, yksinäisiä iltoja ja paljon ajatuksia paremmasta paikasta. Ajattelin vain, että kyllä se viimeinen leikkauspäivä (16.12) joskus tulee ja ehkä tilanne paranee.

Viimeinen ilta pussilla.

No en jaksanut ihan sinne asti. Äitini saapui hoitamaan minua joulukuussa omalle kämpälleni Tampereelle, mutta hän ei pystynyt katsomaan oman lapsen kipuilua ja itkemistä tuskissa kauaa. 12.12 saavuimme ensiapuun ja olin taas tutun osaston potilas. Tuona aikana sanoin ne sanat:”Äiti, mää haluan kuolla.” En tiedä, miltä se on kuulostanut vanhempieni korviin ja itsekin pelkään ajatella sitä hetkeä, kun päästin nuo sanat suustani. Kivuissa ihminen ei pysty ajattelemaan järkevästi, vaan hakee edes jonkinlaista helpotusta tuskille. Olin niin turta, väsynyt ja katkera kaikesta, etten meinannut enää jaksaa yhtään samanlaista päivää. Olenko tosiaan niin heikko, että haluan kuolla? Pelkäsin myös tulevani hulluksi, sillä mitään syytä kipuilulleni ja vetovaikeuksille ei löytynyt aiemmin sairaalassa. Olinko itse aiheuttanut kaiken? Mitä jos en enää ikinä näkisi kivutonta päivää? Sairaalassa röntgenkuvissa todettiin selvää vetovaikeutta ja laajentunutta suolta juuri ennen avannetta ja tulehdusarvot olivat lähemmäs 200. Niin kuin Tosikyseessä kerroin leikkausta edeltävänä iltana, minun pieni avanteenpoistoleikkaus muuttui isommaksi operaatioksi, jossa koko ohutsuoli kelattiin läpi ja maha siis aukaistiin. Syy kaikelle selvisi. Ilmeisesti toisesta leikkauksesta saamani infektio ja iso verihyytymä olivat vahingoittaneet suoltani ja laittaneet sen ”tiukille”. Näin suoli ei vetänyt kunnolla. Ohutsuolestani poistettiin noin 10 cm suolta ja avanne poistettiin. Itkin ensimmäistä kertaa ilosta pitkään aikaan, kun heräsin heräämössä ja minulle kerrottiin avanteen ja pahan suolipätkän olevan poissa. En ollutkaan hullu! Tosin silti sain kuulla moisen sanan, sillä sairaalaväki ihmetteli, miten olin jaksanut elää sillä suolella.

Maha juuri leikkauksen jälkeen ja maha noin kuukauden jälkeen leikkauksesta. Avannearven kohdalla lappu sen vuoksi, että liian aikaisin lähteneiden tikkien takia haava tulehtui. Se olisi varmaan pitänyt arvata. Kaunista, eikö totta?

Tämä teksti vain jatkuu ja jatkuu, hui. Leikkaus oli todella kipeä koettelemus, sillä ensimmäisen kerran minut avattiin myös mahasta. Pari ensimmäistä päivää meni ihan lääketokkurassa, sillä sain todella paljon kipulääkkeitä niin suun kuin suonenkin kautta. Suoli alkoi toimimaan parin päivän jälkeen. Istuin vessassa ensimmäistä kertaa yhdeksään kuukauteen ja en voinut uskoa, että minä, aiemmin kuolemaa toivonut, istui pöntöllä ilman avannetta. En tähänkään osaa nyt kirjoittaa oikein mitään järkevää. Jatkan kertomustani seuraavassa tekstissäni, sillä asiaa ja ajatuksiani olisi parin kirjan verran.

Tällä hetkellä voin ihan hyvin. Suoli pelittää ja joudun käymään n. 6 kertaa päivässä vessassa. Olen käynyt koulussa, tavannut uusia ihmisiä ja ruoka on maistunut jopa välillä ihan hyvälle. Olen hymyillyt ja nauranut. En kuitenkaan ollut itkenyt näin paljon leikkauksen jälkeen ennen kuin vasta nyt. Luulin virheellisesti silloin sairastuessani, että kaikki paha ja vaikea loppuu siihen, kun avanne lähtee. Ei se mennytkään niin. Elämäni on toki helpottunut, kun ei tarvitse miettiä pusseja ja tyhjentämisiä. Pukeuden kireisiin vaatteisiin ja haluaisin olla alasti koko ajan ja näytellä mahaani. Kuitenkin joudun kantamaan tätä juttua koko loppuelämäni enkä saa suolistoani enkä entistä takaisin. Minun on aika hyväksyä tilanteeni ja siihen liittyvät asiat, jotka minun tulee ottaa huomioon jatkossa. Käyn juttelemassa parin viikon välein psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa, jotta pääni vähän selviäisi ja voisin päästä jatkamaan elämääni mahdollisimman normaalisti. Tulevaisuudessa aion ryhtyä tukihenkilöksi, jotta voisin auttaa tulevia sairastuneita ja saada omalle sairastumiselleni tarkoituksen. Ensin kuitenkin on oman pääni puhdistuttava ja eheydyttävä. Luulen, että teille kertominen kaikesta auttaa minua. Lisäksi olen kaivannut kirjoittamista paljon, vaikka tämä teksti ei ehkä sivele silmääni hienoudellaan. Mutta annoin kuitenkin tälle liian pitkälle postaukselle paljon itsestäni.

Teidän, Laura

Tosikyse

Viime viikkoina Lauran hymyhuulet eivät olisi ansainneet keneltäkään suukkoja. Eipä pahemmin niitä pusuja näkynytkään ja ihanko niitä muutenkaan tulis :D Joka ilta on päättynyt kyyneliin ja kipuihin, jotka ovat saaneet huutamaan ääneen. Toni Wirtanen ja Apulanta laulavat, että kipu kuolee huutamalla alastomana lattialla. Toni, ei se kipu ole kuollut. On ollut todella vaikeaa ja olen halunnut luovuttaa. Vanhemmat ja muut tukiyksiköt (myös naapurit) ovat olleet tiukoilla, kun ovat joutuneet kuuntelemaan kurkkusuoraa huutamista ja kyyristelyjä lattialla. Viime perjantaina annoin periksi. Olin taas ensiavussa ja lopulta tutulla osastolla. Olin tyttö pinkissä pyjamassa.

Minua pelottaa. Jännittää. Kainalot hikoaa. Mietin miten jaksan vielä yhden. Yksi enää! Miljoona tunnetta päässä ja yksikin tuntuu liialta mahtuakseen enää minun pieneen päähäni. Huomenna minut leikataan toivottavasti viimeisen kerran. There is always but. Suunnitelmissa oli pieni avanteen purkuleikkaus, mutta suolen vetovaikeuksien ja kipujeni takia minut avataan mahasta ja suoleni tarkistetaan mahdollisten kiinnikkeiden varalta. Avanne suljetaan! Mitä? Olen odottanut 300 päivää. Kolme nolla nolla päivää. Vaihtanut noin joka toinen päivä pussia ja kironnut joka kerta tilannettani. Nyt olen menossa nukkumaan viimeistä kertaa tämän ihanan ystäväni pussin kanssa. Tämä on erotilanne. Ja tunnet pientä paniikkia. Onko tämäkin oikea tunne? Mitä jos kaikki ei mene niin kuin pitää?

Avanne on hallinnut elämääni tämän vuoden ja kohta sitä ei ole. Maailman paras ero! Pieni innostus nostaa päätään. Tiedän, että kärsin huomenna. Pelkään, että pääsenkö kotiin ajoissa koristelemaan kuusen. En taida ainakaan tohtia kurottamaan tähteä paikalleen. Minulla olisi niin paljon sanottavaa, etten edes tiedä mitä teille sanoa. Se tunne, minkä koen huomenna heräämössä on varmasti sanoinkuvaamaton. Tunnen mahani jälleen ja itken. Se on huomisen suunnitelma. Plan B on itkeä edelleen.

Nyt saa potkia onnenpotkuja pyllylle!

Teidän, Laura

Ystävän kanssa pitkäkin matka puolittuu

Terveisiä täältä kodin hellästä huomasta! Tosin äiti kyllä teki erittäin selväksi jo ovesta astuttuani, että täällä ei ole sitten mitään erikoisia pannuja ja patoja tarjolla. No voin kertoa, että nälkään ei ole tarvinnut kuolla vaan syön yhtä tiheästi kuin uutisia näkyy eri kanavilta. Päiväni alkaa kaurapuurolla ja jollain aamuisella brittikomedialla ja jatkuukin suurin piirtein yhtä mielenkiintoisena aina nukkumaanmenoon asti. Jeij, minulla on elämä. Minun mahani kiukuttelee edelleen, vaikka yritän helliä sitä säännöllisesti syödyllä ja pureskellulla ruoalla. Parempaan suuntaan on toipuminen kuitenkin lähtenyt menemään ja nautin maalla olemisesta pitkän kaupunkijakson jälkeen. Mielialani tosin vaihtelee kuin murrosikäisellä ja välillä usko paranemiseen on miinuksen puolella. Saatan itkeä katsoessani hurjia painonpudotuksia tai kuunnellessani vahingossa tai tahallani soitettuja joululauluja. Elämää meidän taloon tuo perheen uusi kissanpentu Jugi, joka ei valehtelematta lepää ikinä. Elänkin täällä viiden kissan kanssa kuin vanhapiika konsanaan. Viime viikonloppuna otin itseäni niskasta kiinni ja lähdin pitkästä aikaa näkemään ystäviäni yhteisen rimpsareissun merkeissä. Tänään aionkin kirjoittaa teille ystävien merkityksestä sairastumisen aikana ja siitä, miten he reagoivat koko tähän minun paskamaiseen juttuun.

                                                     Tervetuliaiskakku a'la äiti                                          JUGI - tuo pieni kauhukakara

Tänä vuonna olen monesti tullut miettineeksi saavutuksiani tämän lyhyen elämäni aikana. Listasta ei ole tullut ikinä kovinkaan pitkää, mutta laatuhan tunnetusti korvaa määrän. Minulla ei ole sormusta sormessa ja menetettyjen elimienkin määrä on >0. Opiskelupaikan suhteen on käynyt tuuri, sillä minua odottaa sosiaalipsykologian opinnot ja kolmas vuosi yliopistossa saatettuani tämän sapattivuoden loppuun. Yhdestä saavutuksesta minä olen kuitenkin erittäin ylpeä. Minulla on läjä ihania ja hyviä ystäviä, jotka ovat niin uusia opiskelukavereita kuin vanhoja lapsuudenkavereita. Tähän väliin mahtuu tietenkin paljon ystäviä ja kavereita, joihin on tutustunut elämän varrella. Kaikki te olette erittäin tärkeitä. Voin rehellisesti myöntääkin, että ilman tätä tukiverkostoani (plus tietenkin perhettäni ja sukulaisia) olisin heittänyt sen kuuluisan kirveen sinne kaivoon ja se olisi jäänyt sinne. Tai ehkä minä sen jo sinne viskoinkin, mutta läheisteni tuella hain sen takaisin ja teen sillä nyt hakkelusta sairaudestani.

Lukioporukalla jussia viettämässä Saarijärvellä -14. Hehkeä kuva otettu saunan jälkeen. Sama porukka teki minulle ennen toista leikkausta tsemppikirjan.

Sairastuessani viime talvena ja sairaalarumban alkaessa ystäväni olivat yhtä ihmeissään kuin minäkin. Mikä ihmeen sairaus tämä on ja mikä avanne? Kaikki olivat toki järkyttyneitä ja kylläpä jollain alkoi myös myötätuntomahaongelmat. Varmasti monen mielessä on myös ollut ajatus siitä, että voisiko tuo tapahtua myös minulle. Minun on vaikea enempää kertoa teille ystävieni ajatuksista koskien sairastumistani, mutta ilokseni hyvä ystäväni Heidi kirjoitti minun sairaalaoloni aikana mietteistään ja laitan sen tänne omana postauksenaan. En ole itsekään lukenut sitä vielä, mutta todennäköisesti jatkan vollauslinjalla. Monet epävarmuuden tunteistani liittyivät ylläriylläri avanteeseen ja pelkäsin ystävieni ja varsinkin miespuoleisten ystävien reaktioita. Olin itse vaiheessa, jossa inhosin itseäni ja omaa peilikuvaani ja odotin muiden reagoivan samoin. No ihmiset reagoivat monella tavalla, mutta yhtään tapaa en kokenut negatiivisesti ja yllätyin. Suoleni herätti mielenkiintoa ja monet halusivat tietää enemmän ja jopa nähdä sen! Se oli välillä ”Ai tuollainen on suoli” tai ”Kiva nappula”. Sukupuolesta riippumatta ihmiset toistelivat, että väliaikainenhan se vain on ja monen kanssa etsittiin jopa plussia avanteesta. En kokenut, että kukaan olisi väheksynyt tilannettani, sillä kukapa olisi halunnut olla saappaissani. Koin kuitenkin kaipaamaani hyväksyntää, että kelpaan myös tällaisena.

Olen aina ajatellut, että ystävyyssuhteet kehittyvät sitä mukaa, kuinka paljon on valmis itsestään antamaan. Olen oppinut tämän vuoden aikana, että itsestään antaminen tarkoittaa myös sitä, että on valmis tukeutumaan ystäviinsä hädän hetkellä, sillä silloin osoittaa luottamusta heitä kohtaan. Minä olen useasti se kuunteleva olkapää, jota vasten on toivottavasti hyvä itkeä. Tuntui ja tuntuu edelleen pelottavalta olla yhtäkkiä se itkijä, sillä olen pelännyt ystävieni kuormittuvan ja uupuvan minun taakastani. Ystävyys ei kuitenkaan aina ole iloa ja skumpantäyteisiä kivoja iltoja vaan nimenomaan tosiystävyys rakentuu pettymyksistä ja vaikeuksista, joiden läpi voi yhdessä kulkea käsi kädessä. Tämä sairaus on vienyt minulta paljon, mutta jokaisella pilvellä on kuitenkin se kultareunus. Välit ystäviin ovat entistä lämpimämpiä ja sanomme toisillemme vähän useammin kuin aikasemmin, että olet muuten tärkeä minulle. Lisäksi olen oppinut näyttämään heikkouteni ja pyytämään apua sitä tarvitessani.

                         Kaverikuvaa rakkaan Isabelin kanssa ja porukkaphotoa kesäisestä illanvietosta.                       

Apua ja tukea olen saanut niin paljon, että elän koko loppuelämäni kiitollisuudenvelassa. Ystäväni ovat konkreettisesti juosseet asioillani ja hoitaneet käytännön puolta, kun itse olen ollut siihen liian heikko. Ennen leikkauksia minua ei jätetty yksin valvomaan öitäni vaan kaverini olivat saattamassa minua tyyliin leikkaussalin ovelle asti ja herätessäni joku oli aina pitämässä minua kädestä. Läheiseni muistivat minua myös sairaalassa maatessani. Kävijöitä riitti niin kaukaa kuin läheltäkin ja jopa sairaalakammoinenkin ystävä voitti ainakin hetkeksi pelkonsa ja tuli minua katsomaan sairaalaan. Jokainen tsemppiviestikin auttaa jaksamaan päivästä toiseen. Ihan sanattomaksi vetää. Tulee pakostakin mieleen epäilys, että olenko ansainnut tämän? Tiedän, ettei ole helppoa nähdä ystävää makaamassa letkuissa ja vielä osata sanoakin jotain edes järkevältä kuulostavaa. Monet ovat nyt sairauden loppuvaiheessa ja epäonnen jatkuessa kertoneet, että sanat ovat loppuneet ja tsemppaukset ja kylläsesiität ovat tuntuneet pelkältä sanahelinältä. Minä voin kuitenkin kertoa, että läsnäolokin hiljaisuudessa helpottaa, kunhan siellä pohjalla ei tarvitse yksin olla. Ilmeisesti olen tehnyt jotain oikein elämässäni, kun minulla on tällaisia ihmisiä ympärilläni.

Sairaalapöytää. Leikkaava lekurini antoi vihreälle siilille nimeksi Mörkyli. Thänks.

Voisin kirjoittaa tästä aiheesta paljon ja vielä vähän enemmänkin. Tähän vuoteen 2014 on mahtunut paljon tilanteita, joissa olen tarvinnut ystävän auttavaa kättä. Tämän käden avulla olen noussut sieltä maanraosta ja sairaalasängyn pohjalta. Sairauden myötä olen saanut myös paljon uusia ihmisiä elämääni, joista en enää varmaan pystyisi luopumaan. Jos saisin jonkun pystin tämän sairauden läpikäymisestä, puheeni täyttyisi monista nimistä, joita haluaisin kiittää. Toivottavasti te tiedätte, kuinka paljon teidän apunne ja tukenne minulle on merkinnyt. Matka kuitenkin jatkuu vielä, joten varmaan olisi hyvä sanoa loppuun, että kiitos ja anteeksi.

-Laura

ps. Kuvia ja ihmisiä tässä vaan murto-osa. Pus pus!

Ystävän kynästä

Heidin kynästä 22.10.2014

Se tunne kun ystävä seisoo vessassa pelkät rintsikat päällä ja itkee... Avanne on pettänyt jälleen kerran juuri silloin kun se vähiten piti pettää. Kesken hyvin alkaneen illan, silloin kun meidän piti päästä baariin juhlimaan. Moni olisi tässä vaiheessa jäänyt kotiin itkemään mutta Laura ei kuitenkaan jäänyt. Pikaisen pussin vaihdon ja meikkauksen jälkeen suuntasimme uudemman kerran baariin ja tällä kertaa pääsimme sisälle saakka!

Olen tuntenut Lauran jo lukion ensimmäisestä luokasta saakka. Heti alusta lähtien meidän välillä on ollut paljon yhteistä ja oma kaveriporukka muotoutuikin pian. Lauran sairaus on luonnollisesti ollut iso järkytys meille kaikille. On sitä tullut useamman kerran mietittyä, että miksi juuri Laura.

Sairauden sivusta seuraaminen on ollut raskasta. Tuntuu, että whatsapp-keskustelussa pyörivät samat surunaamat ja sydämet päivästä toiseen. Tuntuu, että kaikki on jo sanottu. Epätoivo alkaa syömään mieltä niin Lauralla kuin läheisilläkin. Siinä vaiheessa kun Laura joutui toisen kerran sairaalaan mahdollisen suolitukoksen vuoksi, alkoivat omat hälytyskelloni soimaan. Oman veljeni sairauden aikana käytiin samoja vaiheita läpi kuin Laura nyt. Ensimmäistä kertaa oikeasti usko siihen, ettei kaikki menee niin kuin pitää, alkoi horjumaan. Lauralta tullut viesti ”voi Heidi, mä oon taas sairaalassa” sai kyyneleet nousemaan silmiin. Tuntuu, niin väärältä, että se on minun hyvä ystävä, joka kärsii tämän kaiken. Eikö jo tarpeeksi ole kärsitty?

Omaksi rooli ystävänä jää lähinnä sivusta seuraajaksi ja tukijaksi. Se tuntuu välillä niin vähältä. Mitä voisi tehdä, miten voisi piristää toisen oloa edes hetkeksi? Tuntuu, että itse ei kuitenkaan tiedä sairaana olemisesta paljon mitään. Voi vain kuvitella miltä tuntuu kun sattuu ihan oikeasti. Miltä tuntuu maata sairaalassa ja välillä kotona yli kuukausi? Mitä kaikkea olen itse ehtinyt tekemään tänä aikana? Onko se ok? Voinko jatkaa omaa elämää?

Toisaalta oli jotenkin helpottavaa huomata, ettei sairaalassakaan hoitajilla ollut sen kummempia sanoja kuin itselläkään. Oli myös ihana huomata, miten kaikki hoitajat huomioivat Lauraa. Se ihana Laura on huomattu myös osastolla. Olen oppinut arvostamaan hoitajien työtä entistä enemmän. Hoitajat ovat niitä, jotka tsemppaavat potilaita jaksamaan, nousemaan ylös ja lähtemään liikkeelle. Tunteet sairaalassa menevät todellakin laidasta laitaan, joten hoitajien antama tuki on todella tärkeää.

Myös suhteet vanhempiin ovat koetuksella sairauden aikana. En varmaan ikinä, voi tietää kuinka pahalta Lauran vanhemmista tuntuu, kun oma lapsi sairastaa. Mikään ei varmasti ole yhtä hirveää kuin jättää oma lapsensa sairaalaan itku silmässä sairaalaan. Se, että tulevaisuudesta ei ole tietoa on varmastikin se suurin tuska. Toisaalta olisi ihan yhtä kamalaa, jos olisi tiennyt, mihin sairauden kanssa vielä joudutaan.

Se vähä, mitä voin nyt tehdä on hoitaa niitä arkipäivän asioita. Hyvä fiilis tulee kun pystyy tekemään jotain joka auttaa toista eteenpäin. Näitä ovat esimerkiksi paperiasioiden hoitamista tai huoltomiehen tilaaminen kämpille.  Teen kaiken sen tosi mielelläni, jotta koen olevani edes vähän hyödyksi. Tiedän toki, että sairaalassa käyminen on jo paljon ja jo sillä on merkitystä. Välillä pitkä välimatka turhauttaa ja harmittaa todella paljon.  

Suurin toiveeni on vain, että Laura pääsisi pois sairaalasta kotiin paranemaan. Olisi myös hienoa, jos toinen leikkaus olisi nyt tämän vuoden puolella, jotta Laura pääsisi aloittamaan uuden lukukauden vuoden alusta suunnitelmien mukaan. Odotan myös kovasti, että Laura pääsisi avanteesta eroon ja saisi jatkaa sitä normaalia opiskelijaelämää. Varmasti paljon on muuttunut ja sairaus on kasvattanut mutta uskon, silti että sisällä on se sama ihana Laura. Tosin vähemmän stressaava, eikös? ;)

Meidän välit ovat lähentyneet sairauden aikana paljon. Sitä, että toinen on siinä lähellä, ei voi pitää itsestään selvänä. Mitä tahansa voi sattua, minkä ikäiselle tahansa, joten ihan oikeasti ystävistä kannattaa pitää kiinni <3

Love you muru!

Kuulumisia ja kommervenkkeja

Kello näyttää tällä hetkellä 5.34. Ulkona on vielä pimeää ja voisin lotota, että siellä satelee. Uni katosi täysin vessanpönttöön, kun jouduin siinä tarpeeksi monta kertaa istuskella peräkkäin lyhyen ajan sisään. Avannetta voisi verrata itseasiassa osuvasti pieneen vauvaan, joka vaatii yölläkin hoitoa ja ravintoa. Olen maaliskuusta asti kerännyt univelkaa ja mahtavia silmäpusseja, sillä uneni ovat jääneet katkonaisiksi yöllisten vessatyhjentelyjen takia. Niitä saattaa kertyä tällä hetkellä neljä viisikin kertaa yössä. Sitten kysytään, että kuinka sua voi väsyttää koko ajan, vaikka nukut kelloakin monesti ympäri. Suurimmaksi osaksi sen takia, että herään ihmettelemään tätä maailmaa usein jo ennen Ylen aamu-tv:tä ja söpöä sääpoika-Joonasta, kiitos Heidi vaan vinkistä. Tutussa nukkupaikassa olen keksinyt ratkaisun ongelmaani. Kuljen vessaan sokkona ja hoidan asiani vain toista silmää auki pitäen.

Ajattelin näin aamutuimaan tuoda teille kuulumisia länsirintamalta ja päivittää päivämääriä. Yleensä ihmisille esitetään kysymys ”Mitä kuuluu?”, mutta minä saan nykyään kysymyksen muodossa ”Miten voit?”. Kiitos kysymästä, voin tällä hetkellä jo paremmin kuin viikko tai kaksi sitten. Ja tottahan se on. Minun kuulumiset ovat tällä hetkellä lähinnä terveydentilaa koskevia päivityksiä. Kun puhuin ensimmäisessä turinoinnissani kirjoittavani kotoa kotisairaanhoidon potilaana, minua hoidettiin infektion takia suonensisäisellä antibiootilla. Silloin luulin vastoinkäymisten olevan takanapäin. Ehdin kuitenkin vain viikon tässä kotosalla maata, kunnes 14.10 jouduin armottomien mahakipujen vuoksi osastolle. Vähän nousi katse taivaalle ambulanssia odottaessa ja kysyin, että mitä nyt vielä. Suoleni, joka oli käyttäytynyt siihen saakka kympin ja papukaijamerkin arvoisesti, oli mennyt juntturaan ja ilmoille heitettiin sana suolitukos.

Just married.

Merkitsin ensimmäisen tekstini alkamaan kronologisista syistä 29.10, vaikka tosiasiassa olin kirjoittanut aloitukseni jo ennen suolitukosta. En halunnut kuitenkaan muuttaa tekstiäni, vaikka lopullinen motivaationi tätä blogia kohtaan syntyi toisella ylimääräisellä sairaalamajoittumiskerralla. Vietin siis 14.-27.10 välisen ajan jo hyvin tutuksi tulleella osastolla, sillä olinhan hyvästellyt hoitajani vain viikkoa aikaisemmin ja no sitä ennenkin jo kerran. Tuota kahta viikkoa en ala kaunistelemaan. Se oli yhtä helvettiä. Tarvitaan vain yksi sana ja ihokarvani nousevat kaikki pystyyn. Nenämahaletku eli nokkis. Letkun tarkoituksena on poistaa mahalaukun sisältöä niin, että potilaan ei tarvitsisi oksentaa, kun suoli ei mahan sisältöä poistaisi. Minä oksentelin jopa silloinkin, kun letku minulla oli. Noin viikon verran nenästä nieluuni ja edelleen mahalaukkuun kulki siis letku, joka oli armoton kurkulle ja henkiselle hyvinvoinnille. Saman ajan elin pelkällä tipparuoalla. Voi äitienpäivä niitä telkkarin ruokamainoksia. Pikkuhiljaa suolikin heräili varjoaineen toimiessa Mr Musclena, mutta pahoinvointi ja pitkään jatkunut syömättömyys olivat vieneet ruokahaluni ja osan elämänhaluakin. Kotiuduin, olin hetken taas kotisairaanhoidon omaisuutta edelleen jatkuvan antibioottikuurin takia ja opettelin uudelleen syömään.

                Tipparuoka on vaihtunut sipseihin ja herkkuihin. Nyt vedetään sitte pohjanmaan kautta.

Nyt olette toivottavasti kartalla tilanteestani ja päivämääristä. Olin vielä ennen tuota viimeisintä osastoreissua epävarma rohkeudestani aloittaa kirjoittamaan julkisesti elämästäni ja vaikeuksistani, mutta kaikki ne kärsimykset saivat minut sisuuntumaan. Pelkäsin muiden reaktioita blogista ja ennen kaikkea minusta itsestäni. Siksi tuo ensimmäinen Prologi odotti päivänvaloaan. En halunnut leimautua blogini vuoksi siksi tytöksi, jolla on tai oli avanne. Nyt se tuntui yhdentekevältä, sillä vihdoin minussa oli munaa tähän. Jos selvisin kaikesta kakasta, minkä läpi minun on täytynyt luovia tässä syksynkin aikana, selviäisin ihan kaikesta. En ala valehtelemaan, että olen sinut kaiken tapahtuneen kanssa. Viisi viikkoa sairaalassa ja pitkittynyt toipilasaika ovat tehneet tehtävänsä. Haluan uskoa hyvään, mutta pelkään aina pahinta. Jokainen vatsakramppi laukaisee hirvittävän pelon sairaalaan joutumisesta ja siitä kuuluisasta pinkistä pyjamasta. Vastoinkäymiset ovat kuitenkin lopulta saaneet minut uskomaan itsekin siihen, että olen kova muija.

Äiti ja iskä, tyttö tulee kotiin!

Huomenna minulla on jälkitarkastus, missä tsekataan veriarvot ja vaihdetaan niitä terveyskuulumisia tohtuurin kanssa. Sen jälkeen tämä tyttö suuntaa kotiin Pohjanmaalle äidin patojen ja pannujen pariin! Jos ei maalla sielu lepää, niin ei sitten missään. Kello näyttää nyt yli kahdeksaa ja ajattelin jatkaa hetken unia, jotta voin taas herätä nukkumaan päiväunet. Tosin olisikohan sääpoika-Joonas töissä tänään...

-Laura