Uusi mahdollisuus

Viime aikoina olen elänyt enemmän vuoden takaisia päiviä kuin näitä käsillä olevia. Muistan, kun äitini kanssa itkimme sairaalassa vuosi sitten saatuani leikkauspäätöksen.  Silloin koko projektiin ennustettu vuoden aika tuntui mahdottomalta. Kun ajattelin vuotta eteenpäin tilanteessani (en tietenkään tiennyt mitä se lopulta sisältäisi - onneksi), itkin vain hysteerisemmin. Silloin äitini sanoi minulle viisaat sanat: ”Eteenpäin katsottuna aika ja odottaminen tuntuu pitkältä, mutta taaksepäin katsottaessa tilanne muuttuu.” Nyt katson vuotta taaksepäin ja huomaan todellakin, että mahdottomalta tuntunut vuosi muuttui mahdolliseksi ja istun tässä suuren projektin läpikäyneenä, terveenä nuorena naisena. Todellakin, kuluneet päivät tuntuvat nyt lyhyemmiltä mitä silloin, kun eli niitä hetkiä. Olihan vuosi pitkä ja raskas, eihän siitä pääse yli eikä ympäri. Heti ensimmäisen leikkauksen ja avanneshokin jälkeen aloitin ruksimaan päiviä menneiksi kalenterista ja menin tyytyväisenä nukkumaan iltaisin, kun olin jaksanut taas yhden päivän. Pikkuhiljaa tajusin, etten voinut elää odottaen taas yhden päivän loppumista, vaan minun pitäisi yrittää elää mahdollisimman täysillä jopa siinä odottamattomassa ja epämieluisessa tilanteessa. Olinhan saanut uuden mahdollisuuden elämään.

"kuinka sun käy

ihminen hauras

vielä sun itkus öisin korvissani soi 

ja vaikka joskus vaarallinen

on matka silti ihmeellinen

mahdollisuus"

Muistelot jatkukoon. Syksyllä toisen leikkauksen jälkeen infektoitunut tilanne mahan ja lantion alueella piti minua hyppysissään ja sairaalassa viikkoja. Sairaalassa aikaa viettäneet tietävät, että virikkeet ovat siellä todella vähissä ja ainoaa huvia sairaala-arkeen tuo katon pikkuruutujen laskeminen kerta toisensa jälkeen. Oli muuten hienoa, kun aina sai eri lukeman! Telkkari oli totta kai mukana niin hyvässä kuin pahassa. Usein huonekaverit halusivat katsella juuri eri ohjelmaa kuin sinä samaan aikaan ja kaukosäädin oli yleensä huoneen vanhimmalla. Toisaalta, jos olisimme jaksaneet väitellä katsottavasta ohjelmasta, emme olisi olleet sairaalassa. Perjantai-ilta oli kuitenkin yhteistä aikaa. Vain elämää -ohjelma. Nimikin antoi meille ironista toivoa. Tämähän on vain elämää! Yhtenä perjantaina tunsimme kaikki Samuli Edelmannin olevan juuri meidän huoneessamme ja laulavan meille Veskun Väliaikaista -kappaletta. Esityksen jälkeen huoneemme täyttyi tukahdetuista nyyhkäyksistä ja kukin varmasti omilla vuoteillaan pyyhki kyyneliään kasvoiltaan. Jokainen halusi silloin uskoi vaikeuksien väliaikaisuuteen ja minä ainakin sain silloin uskon siihen, että joku päivä kaikki on vielä hyvin. Minä tein viime vuonna kovan työn sen eteen, että saisin uuden mahdollisuuden ja voisin nauttia jälleen elämästä ja olemassaolosta. Jos selviäisin tästä väliaikaisesta leikkausten ja avanteen täyttämästä ajasta, voisin kovan työn tuloksena nauttia melko normaalista elämästä, jonka j-pussileikkaus mahdollistaa potilaalle. Nyt otan ensiaskelia j-pussilaisena ja voin todeta, että maksettu kova hinta vuodelta 2014 alkaa maksaa minulle pikku hiljaa takaisin.

Laura helmikuussa 2014...

 Ajattelin nyt hieman avata tuota j-pussin käsitettä, kun monet varmasti ihmettelevät, että mikä ihmeen pussi ja miksi jii sellainen. J-pussi- eli IPAA-leikkauksessa potilaalta poistetaan paksusuoli ja peräsuoli säästäen kuitenkin peräaukon ja sulkijalihakset, johon ohutsuolesta rakennettu j-kirjaimen muotoinen suolisäiliö kiinnitetään. Tämä mahdollistaa normaalin ulostamisen tulevaisuudessa. Joskus suunnitellussa leikkauksessa j-pussi voidaan rakentaa yhdessä leikkauksessa, mutta esimerkiksi minun tilanteessa päädyttiin kolmivaiheiseen leikkausrumbaan. Syy tähän oli fulminantti, äkillinen vaikea tulehdustila, jossa ulostin vain verta ja yleiskuntoni laski kuin lehmänhäntä. Uhkana oli suolen puhkeaminen ja siitä johtuen mahdolliset kamaluudet, joista en olisi todennäköisesti siinä kunnossa selvinnyt. En vieläkään lakkaa ihmettelemästä lääketieteen kehitystä. Minun oma ohutsuoleni toimii tällä hetkellä ”paksusuolena”, joka mahdollistaa ulostamisen normaalia reittiä. Kiittäkäämme j-pussilaiset siis kaikki ohutsuoliamme, jotka ottavat suurta monopoliasemaa suolistossamme. Toki jatkossa käymme useammin vessassa ja tarkkailemme neste-ja suolatasapainoa ja muutenkin ruokavaliotamme. Pureskelemme ruokamme hyvin ja syömme pieniä annoksia muutaman tunnin välein. Eikös tämä olisi hyvä elämäntyyli myös muille kuin j-pussilaisille?

Avanne ei siis jäänyt pysyväksi minun kohdallani, sairauteni on leikattu minulta pois ja pystyn elämään melko normaalisti näistä jiikirjaimen muotoisista kummallisuuksista huolimatta. Tässä on minun tilaisuuteni käyttää tämä uusi annettu mahdollisuus hyväksi. Asiat olisivat voineet mennä toisinkin, mutta tässä minä vain porskutan. Nyt olisikin hyvä aika muutokselle! Ennen sairastumistani olin erittäin stressaantunut ihminen. En osannut sanoa ei. Yritin miellyttää kaikkia muita päätöksilläni paitsi itseäni. Elin enemmän muille kuin itselleni. Tuntuikin erittäin väärältä saada tällainen sairauspalkka siitä hyvästä, että olin yrittänyt olla muille kiva ja kohdella muita hyvin. Tiedän, ettei seepra vain noin pääse irti raidoistaan enkä minäkään halua muuttua kuin sen verran, että oppisin tervettä itsekkyyttä enkä miettisi muiden mielipiteitä ainakaan ratkaisevasti. Uskon siihen, että ihmisen pitää kohdata jokin kriisi ennen kuin muutos on mahdollinen. Tiedän kyllä, että sairauttani on ruokkinut se valtava stressin määrä. Koulussa olen aina halunnut menestyä ja huomaan myös tässä kirjoittaessani pyyhkiväni koko ajan muka huonoja lauseita pois. Yhteiskunnan luomat paineet eivät yhtään helpota. Pitäisi olla kaunis ja menestynyt, heikkoudet ovat heikoille. Mites tällainen arpinen j-pussilainen? Meidän tulisi muistaa, että jokainen kokee elämässään vastoinkäymisiä. Toiset pienempiä ja toiset taas suurempia, mutta vastoinkäymisiä kuitenkin. Tällainen arpinen ja matalaksi lyöty suolivammainen näyttää vahvuutensa ja kyntensä juuri silloin. Lopulta lyötyjen ihmisten kohtaamat vaikeudet muuttuvat voimavaraksi ja heikkouksista tulee vahvuuksia, joiden avulla ihmiset luovivat itsensä tulevista myrskyistä. Elämästä ei kukaan vain selviä ilman, että jalat kastuvat. Ensi kerran muistaa vain pukea ne kumpparit jalkaan.

...ja Laura helmikuussa 2015.

Minulla on siis tulevaisuudessa projektia niin itseni kuin uuden kehoni kanssa. Pitää muistaa, että kaikki eivät saa second chanceja täällä elämässä. Minun elämälleni on jaettu nyt tällaiset kortit ja on aika oppia pelaamaan niiden kanssa. Pakasta voisin kuitenkin nostaa pari vaihtokorttia, jotta saisin stressittömämmän ja vähemmän perfektionistisen elämäntyylin. Äitini toivoisi kovasti, että minusta tulisi siistimpi ihminen. Se taitaa kuitenkin olla liian radikaali muutos :) hihi. Haastanpa siis nyt kaikki miettimään uusia mahdollisuuksia ja muutoksia, jotka voisivat antaa paljon nykyiselle elämälle. Loppuun linkitän minulle ja meidän perheelle tärkeän kappaleen, jossa lauletaan juuri mahdollisuudesta. Kappale ei ehkä kerro juuri sairastumisesta, mutta sanomahan on kuulijan korvissa oli kyseessä mikä laulu tahansa. Äiti kertoi kuulleensa tämän ensi kerran radiossa syksyllä sen jälkeen, kun veivät minua terveyskeskukseen ja lopulta saattelivat ambulanssiin. 

Minä rupean tästä eteenpäin siis ottamaan pieniä tipuaskelia kohti muutosta. Kaadun varmasti monen monta kertaa, mutta lupaan nousta ylös. Saa tulla messiin! 

Samuli Edelmann - Mahdollisuus (Ylempi lainaus kyseisen kappaleen kertosäkeestä)

Terkuin, Laura