Täällä
kirjoittelee nyt tuore ja virallinen j-pussilainen! Joudun nyt hetken
madella teidän jaloissanne ja pyytää nöyrimmästi anteeksi, etten
ole päivittänyt blogiani ja kertonut tämän päivän tilannetta.
Olen pelännyt ja lykännyt tätä hetkeä kauan, sillä en ole
halunnut käsitellä näitä kaikkia päässä liikkuvia sekavia
ajatuksia. En kuitenkaan toivu sairaudestani ja tapahtumista, jos
lakaisen kaikki pelottavat ja sekavat mietteet maton alle. On aika
elää uudestaan vuoden 2014 loppupuoli.
Suoraan sanottuna
minä en edes oikeastaan tiedä, että miten olen tässä hetkessä
nyt. Kaikilla niillä kyynelillä, joita vuodatin lokakuu-joulukuun
aikana, elvytettäisiin mikä tahansa toivonsa menettänyt autiomaa.
Sairauteni alkuvaihe ja koko se shokki suuresta elämänmuutoksesta
olivat minulle erittäin vaikeita ja kuluttavia aikoja, mutta
palatessani ajatuksissa viime loppuvuoteen tuntuvat alun ongelmat
vähän pienemmiltä. Jos se on mahdollista. Kerroin teille suolen
vetovaikeuksista, joiden vuoksi olin sairaalassa lokakuun puolesta
välistä lokakuun loppuun asti. Ja lopulta ennen viimeistä
suunniteltua leikkausta jouduin turvautumaan ensiapuun samoista
syistä joulukuun puolessavälissä. Näiden kahden virstanpylväiden
välinen aika on se aika, jota minä muistelen tulevien
vastoinkäymisten ja muka suurien ongelmien sattuessa kohdalleni.
Tätä tyttöä ei jatkossa pieni viima kaada. Olin taipumassa, mutta
en katkennut.
Lokakuun lopussa
päästyäni Taysista tiesin, että en ole kunnossa vieläkään eikä
suoli ole minun ystäväni. En osannut syödä pitkän syömättömyyden
takia, mutta pakolla ahdoin sisääni jotain, jotta jaksaisin
taistella. Ruoasta kuitenkin tuli viholliseni, sillä syömisen
jälkeen ja varsinkin päivän päätteeksi kärsin kivuista, joita
ei voi vain sanoin kuvailla. Yleensä löysin pääni vessanpöntöstä,
jotta kivut hellittäisivät. Avanne ja suolistoni eivät toimineet
kunnolla ja maha pyrki löytämään jonkin ulostien mahanesteille ja
ruoalle. Teille varmasti herää kysymys, että miten pärjäsin
tämän kaiken kanssa. Jostain kumman syystä suoleni toimi aina
öisin ja kyljelläni maatessani. Odotin aamuisin ja päivisin sitä
hetkeä, että saan mennä nukkumaan ja unohtaa kaiken. Kivut
helpottivat, kun suoli pääsi tyhjenemään öisin. Tiesin kuitenkin
seuraavan päivän olevan samanlainen kuin edellinenkin ja olin
täysin niin henkisesti kuin fyysisestikin loppu tilanteeseeni.
Tätä jatkui siis
parin kuukauden verran, mutta en halunnut hakea apua enkä varsinkaan
mennä enää sairaalaan. Suoli veti sen verran kuin tarvitsi. Olin
tyhmä ja jäärä, mutta niin peloissani ja hukassa oleva Laura.
Olin kokenut kamalia toimenpiteitä sairaalassa enkä halunnut enää
ikinä ikinä palata sinne. Välillä oli parempia päiviä, mutta ne
eivät helpota kokonaiskuvaa katsottaessa. Pääsin joulukuun alussa
katsomaan Kaija Koota Hartwall-areenalle ja pärjäsin siellä hienosti. Se
ilta vahvensi minua henkisesti, sillä olin selvinnyt kuuntelemaan
niitä samoja kappaleita Kaijan laulamana mitä olin kuunnellut
sairaalassa maatessani. Tuntui, että Kaija lauloi minulle
Surulapsi-kappaleessa. Seuraava helvettipäivä palautti minut
kuitenkin nopeasti maan pinnalle. Minulla ei ollut minkäänlaista
elämää tuona aikana. Paitsi jos elämällä tarkoitetaan
vatsakramppeja, oksentelua, yksinäisiä iltoja ja paljon ajatuksia
paremmasta paikasta. Ajattelin vain, että kyllä se viimeinen
leikkauspäivä (16.12) joskus tulee ja ehkä tilanne paranee.
Viimeinen ilta pussilla.
No en jaksanut
ihan sinne asti. Äitini saapui hoitamaan minua joulukuussa omalle
kämpälleni Tampereelle, mutta hän ei pystynyt katsomaan oman
lapsen kipuilua ja itkemistä tuskissa kauaa. 12.12 saavuimme
ensiapuun ja olin taas tutun osaston potilas. Tuona aikana sanoin ne
sanat:”Äiti, mää haluan kuolla.” En tiedä, miltä se on
kuulostanut vanhempieni korviin ja itsekin pelkään ajatella sitä
hetkeä, kun päästin nuo sanat suustani. Kivuissa ihminen ei pysty
ajattelemaan järkevästi, vaan hakee edes jonkinlaista helpotusta
tuskille. Olin niin turta, väsynyt ja katkera kaikesta, etten
meinannut enää jaksaa yhtään samanlaista päivää. Olenko
tosiaan niin heikko, että haluan kuolla? Pelkäsin myös tulevani
hulluksi, sillä mitään syytä kipuilulleni ja vetovaikeuksille ei
löytynyt aiemmin sairaalassa. Olinko itse aiheuttanut kaiken? Mitä
jos en enää ikinä näkisi kivutonta päivää? Sairaalassa
röntgenkuvissa todettiin selvää vetovaikeutta ja laajentunutta
suolta juuri ennen avannetta ja tulehdusarvot olivat lähemmäs 200.
Niin kuin Tosikyseessä kerroin leikkausta edeltävänä iltana,
minun pieni avanteenpoistoleikkaus muuttui isommaksi operaatioksi,
jossa koko ohutsuoli kelattiin läpi ja maha siis aukaistiin. Syy
kaikelle selvisi. Ilmeisesti toisesta leikkauksesta saamani infektio
ja iso verihyytymä olivat vahingoittaneet suoltani ja laittaneet sen
”tiukille”. Näin suoli ei vetänyt kunnolla. Ohutsuolestani
poistettiin noin 10 cm suolta ja avanne poistettiin. Itkin
ensimmäistä kertaa ilosta pitkään aikaan, kun heräsin heräämössä
ja minulle kerrottiin avanteen ja pahan suolipätkän olevan poissa.
En ollutkaan hullu! Tosin silti sain kuulla moisen sanan, sillä
sairaalaväki ihmetteli, miten olin jaksanut elää sillä suolella.
Maha juuri leikkauksen jälkeen ja maha noin kuukauden jälkeen leikkauksesta. Avannearven kohdalla lappu sen vuoksi, että liian aikaisin lähteneiden tikkien takia haava tulehtui. Se olisi varmaan pitänyt arvata. Kaunista, eikö totta?
Tämä teksti vain
jatkuu ja jatkuu, hui. Leikkaus oli todella kipeä koettelemus, sillä
ensimmäisen kerran minut avattiin myös mahasta. Pari ensimmäistä
päivää meni ihan lääketokkurassa, sillä sain todella paljon
kipulääkkeitä niin suun kuin suonenkin kautta. Suoli alkoi
toimimaan parin päivän jälkeen. Istuin vessassa ensimmäistä
kertaa yhdeksään kuukauteen ja en voinut uskoa, että minä,
aiemmin kuolemaa toivonut, istui pöntöllä ilman avannetta. En
tähänkään osaa nyt kirjoittaa oikein mitään järkevää. Jatkan
kertomustani seuraavassa tekstissäni, sillä asiaa ja ajatuksiani
olisi parin kirjan verran.
Tällä hetkellä
voin ihan hyvin. Suoli pelittää ja joudun käymään n. 6 kertaa
päivässä vessassa. Olen käynyt koulussa, tavannut uusia ihmisiä
ja ruoka on maistunut jopa välillä ihan hyvälle. Olen hymyillyt ja
nauranut. En kuitenkaan ollut itkenyt näin paljon leikkauksen
jälkeen ennen kuin vasta nyt. Luulin virheellisesti silloin
sairastuessani, että kaikki paha ja vaikea loppuu siihen, kun avanne
lähtee. Ei se mennytkään niin. Elämäni on toki helpottunut, kun
ei tarvitse miettiä pusseja ja tyhjentämisiä. Pukeuden kireisiin
vaatteisiin ja haluaisin olla alasti koko ajan ja näytellä mahaani. Kuitenkin joudun
kantamaan tätä juttua koko loppuelämäni enkä saa suolistoani
enkä entistä takaisin. Minun on aika hyväksyä tilanteeni ja
siihen liittyvät asiat, jotka minun tulee ottaa huomioon jatkossa.
Käyn juttelemassa parin viikon välein psykiatrisen sairaanhoitajan
kanssa, jotta pääni vähän selviäisi ja voisin päästä
jatkamaan elämääni mahdollisimman normaalisti. Tulevaisuudessa aion ryhtyä tukihenkilöksi, jotta voisin auttaa tulevia sairastuneita ja
saada omalle sairastumiselleni tarkoituksen. Ensin kuitenkin on oman
pääni puhdistuttava ja eheydyttävä. Luulen, että teille kertominen kaikesta
auttaa minua. Lisäksi olen kaivannut kirjoittamista paljon, vaikka
tämä teksti ei ehkä sivele silmääni hienoudellaan. Mutta annoin
kuitenkin tälle liian pitkälle postaukselle paljon itsestäni.
Teidän, Laura
