Täällä taas!

Täällä kirjoittelee nyt tuore ja virallinen j-pussilainen! Joudun nyt hetken madella teidän jaloissanne ja pyytää nöyrimmästi anteeksi, etten ole päivittänyt blogiani ja kertonut tämän päivän tilannetta. Olen pelännyt ja lykännyt tätä hetkeä kauan, sillä en ole halunnut käsitellä näitä kaikkia päässä liikkuvia sekavia ajatuksia. En kuitenkaan toivu sairaudestani ja tapahtumista, jos lakaisen kaikki pelottavat ja sekavat mietteet maton alle. On aika elää uudestaan vuoden 2014 loppupuoli.

Suoraan sanottuna minä en edes oikeastaan tiedä, että miten olen tässä hetkessä nyt. Kaikilla niillä kyynelillä, joita vuodatin lokakuu-joulukuun aikana, elvytettäisiin mikä tahansa toivonsa menettänyt autiomaa. Sairauteni alkuvaihe ja koko se shokki suuresta elämänmuutoksesta olivat minulle erittäin vaikeita ja kuluttavia aikoja, mutta palatessani ajatuksissa viime loppuvuoteen tuntuvat alun ongelmat vähän pienemmiltä. Jos se on mahdollista. Kerroin teille suolen vetovaikeuksista, joiden vuoksi olin sairaalassa lokakuun puolesta välistä lokakuun loppuun asti. Ja lopulta ennen viimeistä suunniteltua leikkausta jouduin turvautumaan ensiapuun samoista syistä joulukuun puolessavälissä. Näiden kahden virstanpylväiden välinen aika on se aika, jota minä muistelen tulevien vastoinkäymisten ja muka suurien ongelmien sattuessa kohdalleni. Tätä tyttöä ei jatkossa pieni viima kaada. Olin taipumassa, mutta en katkennut.

Lokakuun lopussa päästyäni Taysista tiesin, että en ole kunnossa vieläkään eikä suoli ole minun ystäväni. En osannut syödä pitkän syömättömyyden takia, mutta pakolla ahdoin sisääni jotain, jotta jaksaisin taistella. Ruoasta kuitenkin tuli viholliseni, sillä syömisen jälkeen ja varsinkin päivän päätteeksi kärsin kivuista, joita ei voi vain sanoin kuvailla. Yleensä löysin pääni vessanpöntöstä, jotta kivut hellittäisivät. Avanne ja suolistoni eivät toimineet kunnolla ja maha pyrki löytämään jonkin ulostien mahanesteille ja ruoalle. Teille varmasti herää kysymys, että miten pärjäsin tämän kaiken kanssa. Jostain kumman syystä suoleni toimi aina öisin ja kyljelläni maatessani. Odotin aamuisin ja päivisin sitä hetkeä, että saan mennä nukkumaan ja unohtaa kaiken. Kivut helpottivat, kun suoli pääsi tyhjenemään öisin. Tiesin kuitenkin seuraavan päivän olevan samanlainen kuin edellinenkin ja olin täysin niin henkisesti kuin fyysisestikin loppu tilanteeseeni.

Tätä jatkui siis parin kuukauden verran, mutta en halunnut hakea apua enkä varsinkaan mennä enää sairaalaan. Suoli veti sen verran kuin tarvitsi. Olin tyhmä ja jäärä, mutta niin peloissani ja hukassa oleva Laura. Olin kokenut kamalia toimenpiteitä sairaalassa enkä halunnut enää ikinä ikinä palata sinne. Välillä oli parempia päiviä, mutta ne eivät helpota kokonaiskuvaa katsottaessa. Pääsin joulukuun alussa katsomaan Kaija Koota Hartwall-areenalle ja pärjäsin siellä hienosti. Se ilta vahvensi minua henkisesti, sillä olin selvinnyt kuuntelemaan niitä samoja kappaleita Kaijan laulamana mitä olin kuunnellut sairaalassa maatessani. Tuntui, että Kaija lauloi minulle Surulapsi-kappaleessa. Seuraava helvettipäivä palautti minut kuitenkin nopeasti maan pinnalle. Minulla ei ollut minkäänlaista elämää tuona aikana. Paitsi jos elämällä tarkoitetaan vatsakramppeja, oksentelua, yksinäisiä iltoja ja paljon ajatuksia paremmasta paikasta. Ajattelin vain, että kyllä se viimeinen leikkauspäivä (16.12) joskus tulee ja ehkä tilanne paranee.

Viimeinen ilta pussilla.

No en jaksanut ihan sinne asti. Äitini saapui hoitamaan minua joulukuussa omalle kämpälleni Tampereelle, mutta hän ei pystynyt katsomaan oman lapsen kipuilua ja itkemistä tuskissa kauaa. 12.12 saavuimme ensiapuun ja olin taas tutun osaston potilas. Tuona aikana sanoin ne sanat:”Äiti, mää haluan kuolla.” En tiedä, miltä se on kuulostanut vanhempieni korviin ja itsekin pelkään ajatella sitä hetkeä, kun päästin nuo sanat suustani. Kivuissa ihminen ei pysty ajattelemaan järkevästi, vaan hakee edes jonkinlaista helpotusta tuskille. Olin niin turta, väsynyt ja katkera kaikesta, etten meinannut enää jaksaa yhtään samanlaista päivää. Olenko tosiaan niin heikko, että haluan kuolla? Pelkäsin myös tulevani hulluksi, sillä mitään syytä kipuilulleni ja vetovaikeuksille ei löytynyt aiemmin sairaalassa. Olinko itse aiheuttanut kaiken? Mitä jos en enää ikinä näkisi kivutonta päivää? Sairaalassa röntgenkuvissa todettiin selvää vetovaikeutta ja laajentunutta suolta juuri ennen avannetta ja tulehdusarvot olivat lähemmäs 200. Niin kuin Tosikyseessä kerroin leikkausta edeltävänä iltana, minun pieni avanteenpoistoleikkaus muuttui isommaksi operaatioksi, jossa koko ohutsuoli kelattiin läpi ja maha siis aukaistiin. Syy kaikelle selvisi. Ilmeisesti toisesta leikkauksesta saamani infektio ja iso verihyytymä olivat vahingoittaneet suoltani ja laittaneet sen ”tiukille”. Näin suoli ei vetänyt kunnolla. Ohutsuolestani poistettiin noin 10 cm suolta ja avanne poistettiin. Itkin ensimmäistä kertaa ilosta pitkään aikaan, kun heräsin heräämössä ja minulle kerrottiin avanteen ja pahan suolipätkän olevan poissa. En ollutkaan hullu! Tosin silti sain kuulla moisen sanan, sillä sairaalaväki ihmetteli, miten olin jaksanut elää sillä suolella.

Maha juuri leikkauksen jälkeen ja maha noin kuukauden jälkeen leikkauksesta. Avannearven kohdalla lappu sen vuoksi, että liian aikaisin lähteneiden tikkien takia haava tulehtui. Se olisi varmaan pitänyt arvata. Kaunista, eikö totta?

Tämä teksti vain jatkuu ja jatkuu, hui. Leikkaus oli todella kipeä koettelemus, sillä ensimmäisen kerran minut avattiin myös mahasta. Pari ensimmäistä päivää meni ihan lääketokkurassa, sillä sain todella paljon kipulääkkeitä niin suun kuin suonenkin kautta. Suoli alkoi toimimaan parin päivän jälkeen. Istuin vessassa ensimmäistä kertaa yhdeksään kuukauteen ja en voinut uskoa, että minä, aiemmin kuolemaa toivonut, istui pöntöllä ilman avannetta. En tähänkään osaa nyt kirjoittaa oikein mitään järkevää. Jatkan kertomustani seuraavassa tekstissäni, sillä asiaa ja ajatuksiani olisi parin kirjan verran.

Tällä hetkellä voin ihan hyvin. Suoli pelittää ja joudun käymään n. 6 kertaa päivässä vessassa. Olen käynyt koulussa, tavannut uusia ihmisiä ja ruoka on maistunut jopa välillä ihan hyvälle. Olen hymyillyt ja nauranut. En kuitenkaan ollut itkenyt näin paljon leikkauksen jälkeen ennen kuin vasta nyt. Luulin virheellisesti silloin sairastuessani, että kaikki paha ja vaikea loppuu siihen, kun avanne lähtee. Ei se mennytkään niin. Elämäni on toki helpottunut, kun ei tarvitse miettiä pusseja ja tyhjentämisiä. Pukeuden kireisiin vaatteisiin ja haluaisin olla alasti koko ajan ja näytellä mahaani. Kuitenkin joudun kantamaan tätä juttua koko loppuelämäni enkä saa suolistoani enkä entistä takaisin. Minun on aika hyväksyä tilanteeni ja siihen liittyvät asiat, jotka minun tulee ottaa huomioon jatkossa. Käyn juttelemassa parin viikon välein psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa, jotta pääni vähän selviäisi ja voisin päästä jatkamaan elämääni mahdollisimman normaalisti. Tulevaisuudessa aion ryhtyä tukihenkilöksi, jotta voisin auttaa tulevia sairastuneita ja saada omalle sairastumiselleni tarkoituksen. Ensin kuitenkin on oman pääni puhdistuttava ja eheydyttävä. Luulen, että teille kertominen kaikesta auttaa minua. Lisäksi olen kaivannut kirjoittamista paljon, vaikka tämä teksti ei ehkä sivele silmääni hienoudellaan. Mutta annoin kuitenkin tälle liian pitkälle postaukselle paljon itsestäni.

Teidän, Laura