Ystävän kanssa pitkäkin matka puolittuu

Terveisiä täältä kodin hellästä huomasta! Tosin äiti kyllä teki erittäin selväksi jo ovesta astuttuani, että täällä ei ole sitten mitään erikoisia pannuja ja patoja tarjolla. No voin kertoa, että nälkään ei ole tarvinnut kuolla vaan syön yhtä tiheästi kuin uutisia näkyy eri kanavilta. Päiväni alkaa kaurapuurolla ja jollain aamuisella brittikomedialla ja jatkuukin suurin piirtein yhtä mielenkiintoisena aina nukkumaanmenoon asti. Jeij, minulla on elämä. Minun mahani kiukuttelee edelleen, vaikka yritän helliä sitä säännöllisesti syödyllä ja pureskellulla ruoalla. Parempaan suuntaan on toipuminen kuitenkin lähtenyt menemään ja nautin maalla olemisesta pitkän kaupunkijakson jälkeen. Mielialani tosin vaihtelee kuin murrosikäisellä ja välillä usko paranemiseen on miinuksen puolella. Saatan itkeä katsoessani hurjia painonpudotuksia tai kuunnellessani vahingossa tai tahallani soitettuja joululauluja. Elämää meidän taloon tuo perheen uusi kissanpentu Jugi, joka ei valehtelematta lepää ikinä. Elänkin täällä viiden kissan kanssa kuin vanhapiika konsanaan. Viime viikonloppuna otin itseäni niskasta kiinni ja lähdin pitkästä aikaa näkemään ystäviäni yhteisen rimpsareissun merkeissä. Tänään aionkin kirjoittaa teille ystävien merkityksestä sairastumisen aikana ja siitä, miten he reagoivat koko tähän minun paskamaiseen juttuun.

                                                     Tervetuliaiskakku a'la äiti                                          JUGI - tuo pieni kauhukakara

Tänä vuonna olen monesti tullut miettineeksi saavutuksiani tämän lyhyen elämäni aikana. Listasta ei ole tullut ikinä kovinkaan pitkää, mutta laatuhan tunnetusti korvaa määrän. Minulla ei ole sormusta sormessa ja menetettyjen elimienkin määrä on >0. Opiskelupaikan suhteen on käynyt tuuri, sillä minua odottaa sosiaalipsykologian opinnot ja kolmas vuosi yliopistossa saatettuani tämän sapattivuoden loppuun. Yhdestä saavutuksesta minä olen kuitenkin erittäin ylpeä. Minulla on läjä ihania ja hyviä ystäviä, jotka ovat niin uusia opiskelukavereita kuin vanhoja lapsuudenkavereita. Tähän väliin mahtuu tietenkin paljon ystäviä ja kavereita, joihin on tutustunut elämän varrella. Kaikki te olette erittäin tärkeitä. Voin rehellisesti myöntääkin, että ilman tätä tukiverkostoani (plus tietenkin perhettäni ja sukulaisia) olisin heittänyt sen kuuluisan kirveen sinne kaivoon ja se olisi jäänyt sinne. Tai ehkä minä sen jo sinne viskoinkin, mutta läheisteni tuella hain sen takaisin ja teen sillä nyt hakkelusta sairaudestani.

Lukioporukalla jussia viettämässä Saarijärvellä -14. Hehkeä kuva otettu saunan jälkeen. Sama porukka teki minulle ennen toista leikkausta tsemppikirjan.

Sairastuessani viime talvena ja sairaalarumban alkaessa ystäväni olivat yhtä ihmeissään kuin minäkin. Mikä ihmeen sairaus tämä on ja mikä avanne? Kaikki olivat toki järkyttyneitä ja kylläpä jollain alkoi myös myötätuntomahaongelmat. Varmasti monen mielessä on myös ollut ajatus siitä, että voisiko tuo tapahtua myös minulle. Minun on vaikea enempää kertoa teille ystävieni ajatuksista koskien sairastumistani, mutta ilokseni hyvä ystäväni Heidi kirjoitti minun sairaalaoloni aikana mietteistään ja laitan sen tänne omana postauksenaan. En ole itsekään lukenut sitä vielä, mutta todennäköisesti jatkan vollauslinjalla. Monet epävarmuuden tunteistani liittyivät ylläriylläri avanteeseen ja pelkäsin ystävieni ja varsinkin miespuoleisten ystävien reaktioita. Olin itse vaiheessa, jossa inhosin itseäni ja omaa peilikuvaani ja odotin muiden reagoivan samoin. No ihmiset reagoivat monella tavalla, mutta yhtään tapaa en kokenut negatiivisesti ja yllätyin. Suoleni herätti mielenkiintoa ja monet halusivat tietää enemmän ja jopa nähdä sen! Se oli välillä ”Ai tuollainen on suoli” tai ”Kiva nappula”. Sukupuolesta riippumatta ihmiset toistelivat, että väliaikainenhan se vain on ja monen kanssa etsittiin jopa plussia avanteesta. En kokenut, että kukaan olisi väheksynyt tilannettani, sillä kukapa olisi halunnut olla saappaissani. Koin kuitenkin kaipaamaani hyväksyntää, että kelpaan myös tällaisena.

Olen aina ajatellut, että ystävyyssuhteet kehittyvät sitä mukaa, kuinka paljon on valmis itsestään antamaan. Olen oppinut tämän vuoden aikana, että itsestään antaminen tarkoittaa myös sitä, että on valmis tukeutumaan ystäviinsä hädän hetkellä, sillä silloin osoittaa luottamusta heitä kohtaan. Minä olen useasti se kuunteleva olkapää, jota vasten on toivottavasti hyvä itkeä. Tuntui ja tuntuu edelleen pelottavalta olla yhtäkkiä se itkijä, sillä olen pelännyt ystävieni kuormittuvan ja uupuvan minun taakastani. Ystävyys ei kuitenkaan aina ole iloa ja skumpantäyteisiä kivoja iltoja vaan nimenomaan tosiystävyys rakentuu pettymyksistä ja vaikeuksista, joiden läpi voi yhdessä kulkea käsi kädessä. Tämä sairaus on vienyt minulta paljon, mutta jokaisella pilvellä on kuitenkin se kultareunus. Välit ystäviin ovat entistä lämpimämpiä ja sanomme toisillemme vähän useammin kuin aikasemmin, että olet muuten tärkeä minulle. Lisäksi olen oppinut näyttämään heikkouteni ja pyytämään apua sitä tarvitessani.

                         Kaverikuvaa rakkaan Isabelin kanssa ja porukkaphotoa kesäisestä illanvietosta.                       

Apua ja tukea olen saanut niin paljon, että elän koko loppuelämäni kiitollisuudenvelassa. Ystäväni ovat konkreettisesti juosseet asioillani ja hoitaneet käytännön puolta, kun itse olen ollut siihen liian heikko. Ennen leikkauksia minua ei jätetty yksin valvomaan öitäni vaan kaverini olivat saattamassa minua tyyliin leikkaussalin ovelle asti ja herätessäni joku oli aina pitämässä minua kädestä. Läheiseni muistivat minua myös sairaalassa maatessani. Kävijöitä riitti niin kaukaa kuin läheltäkin ja jopa sairaalakammoinenkin ystävä voitti ainakin hetkeksi pelkonsa ja tuli minua katsomaan sairaalaan. Jokainen tsemppiviestikin auttaa jaksamaan päivästä toiseen. Ihan sanattomaksi vetää. Tulee pakostakin mieleen epäilys, että olenko ansainnut tämän? Tiedän, ettei ole helppoa nähdä ystävää makaamassa letkuissa ja vielä osata sanoakin jotain edes järkevältä kuulostavaa. Monet ovat nyt sairauden loppuvaiheessa ja epäonnen jatkuessa kertoneet, että sanat ovat loppuneet ja tsemppaukset ja kylläsesiität ovat tuntuneet pelkältä sanahelinältä. Minä voin kuitenkin kertoa, että läsnäolokin hiljaisuudessa helpottaa, kunhan siellä pohjalla ei tarvitse yksin olla. Ilmeisesti olen tehnyt jotain oikein elämässäni, kun minulla on tällaisia ihmisiä ympärilläni.

Sairaalapöytää. Leikkaava lekurini antoi vihreälle siilille nimeksi Mörkyli. Thänks.

Voisin kirjoittaa tästä aiheesta paljon ja vielä vähän enemmänkin. Tähän vuoteen 2014 on mahtunut paljon tilanteita, joissa olen tarvinnut ystävän auttavaa kättä. Tämän käden avulla olen noussut sieltä maanraosta ja sairaalasängyn pohjalta. Sairauden myötä olen saanut myös paljon uusia ihmisiä elämääni, joista en enää varmaan pystyisi luopumaan. Jos saisin jonkun pystin tämän sairauden läpikäymisestä, puheeni täyttyisi monista nimistä, joita haluaisin kiittää. Toivottavasti te tiedätte, kuinka paljon teidän apunne ja tukenne minulle on merkinnyt. Matka kuitenkin jatkuu vielä, joten varmaan olisi hyvä sanoa loppuun, että kiitos ja anteeksi.

-Laura

ps. Kuvia ja ihmisiä tässä vaan murto-osa. Pus pus!

Ystävän kynästä

Heidin kynästä 22.10.2014

Se tunne kun ystävä seisoo vessassa pelkät rintsikat päällä ja itkee... Avanne on pettänyt jälleen kerran juuri silloin kun se vähiten piti pettää. Kesken hyvin alkaneen illan, silloin kun meidän piti päästä baariin juhlimaan. Moni olisi tässä vaiheessa jäänyt kotiin itkemään mutta Laura ei kuitenkaan jäänyt. Pikaisen pussin vaihdon ja meikkauksen jälkeen suuntasimme uudemman kerran baariin ja tällä kertaa pääsimme sisälle saakka!

Olen tuntenut Lauran jo lukion ensimmäisestä luokasta saakka. Heti alusta lähtien meidän välillä on ollut paljon yhteistä ja oma kaveriporukka muotoutuikin pian. Lauran sairaus on luonnollisesti ollut iso järkytys meille kaikille. On sitä tullut useamman kerran mietittyä, että miksi juuri Laura.

Sairauden sivusta seuraaminen on ollut raskasta. Tuntuu, että whatsapp-keskustelussa pyörivät samat surunaamat ja sydämet päivästä toiseen. Tuntuu, että kaikki on jo sanottu. Epätoivo alkaa syömään mieltä niin Lauralla kuin läheisilläkin. Siinä vaiheessa kun Laura joutui toisen kerran sairaalaan mahdollisen suolitukoksen vuoksi, alkoivat omat hälytyskelloni soimaan. Oman veljeni sairauden aikana käytiin samoja vaiheita läpi kuin Laura nyt. Ensimmäistä kertaa oikeasti usko siihen, ettei kaikki menee niin kuin pitää, alkoi horjumaan. Lauralta tullut viesti ”voi Heidi, mä oon taas sairaalassa” sai kyyneleet nousemaan silmiin. Tuntuu, niin väärältä, että se on minun hyvä ystävä, joka kärsii tämän kaiken. Eikö jo tarpeeksi ole kärsitty?

Omaksi rooli ystävänä jää lähinnä sivusta seuraajaksi ja tukijaksi. Se tuntuu välillä niin vähältä. Mitä voisi tehdä, miten voisi piristää toisen oloa edes hetkeksi? Tuntuu, että itse ei kuitenkaan tiedä sairaana olemisesta paljon mitään. Voi vain kuvitella miltä tuntuu kun sattuu ihan oikeasti. Miltä tuntuu maata sairaalassa ja välillä kotona yli kuukausi? Mitä kaikkea olen itse ehtinyt tekemään tänä aikana? Onko se ok? Voinko jatkaa omaa elämää?

Toisaalta oli jotenkin helpottavaa huomata, ettei sairaalassakaan hoitajilla ollut sen kummempia sanoja kuin itselläkään. Oli myös ihana huomata, miten kaikki hoitajat huomioivat Lauraa. Se ihana Laura on huomattu myös osastolla. Olen oppinut arvostamaan hoitajien työtä entistä enemmän. Hoitajat ovat niitä, jotka tsemppaavat potilaita jaksamaan, nousemaan ylös ja lähtemään liikkeelle. Tunteet sairaalassa menevät todellakin laidasta laitaan, joten hoitajien antama tuki on todella tärkeää.

Myös suhteet vanhempiin ovat koetuksella sairauden aikana. En varmaan ikinä, voi tietää kuinka pahalta Lauran vanhemmista tuntuu, kun oma lapsi sairastaa. Mikään ei varmasti ole yhtä hirveää kuin jättää oma lapsensa sairaalaan itku silmässä sairaalaan. Se, että tulevaisuudesta ei ole tietoa on varmastikin se suurin tuska. Toisaalta olisi ihan yhtä kamalaa, jos olisi tiennyt, mihin sairauden kanssa vielä joudutaan.

Se vähä, mitä voin nyt tehdä on hoitaa niitä arkipäivän asioita. Hyvä fiilis tulee kun pystyy tekemään jotain joka auttaa toista eteenpäin. Näitä ovat esimerkiksi paperiasioiden hoitamista tai huoltomiehen tilaaminen kämpille.  Teen kaiken sen tosi mielelläni, jotta koen olevani edes vähän hyödyksi. Tiedän toki, että sairaalassa käyminen on jo paljon ja jo sillä on merkitystä. Välillä pitkä välimatka turhauttaa ja harmittaa todella paljon.  

Suurin toiveeni on vain, että Laura pääsisi pois sairaalasta kotiin paranemaan. Olisi myös hienoa, jos toinen leikkaus olisi nyt tämän vuoden puolella, jotta Laura pääsisi aloittamaan uuden lukukauden vuoden alusta suunnitelmien mukaan. Odotan myös kovasti, että Laura pääsisi avanteesta eroon ja saisi jatkaa sitä normaalia opiskelijaelämää. Varmasti paljon on muuttunut ja sairaus on kasvattanut mutta uskon, silti että sisällä on se sama ihana Laura. Tosin vähemmän stressaava, eikös? ;)

Meidän välit ovat lähentyneet sairauden aikana paljon. Sitä, että toinen on siinä lähellä, ei voi pitää itsestään selvänä. Mitä tahansa voi sattua, minkä ikäiselle tahansa, joten ihan oikeasti ystävistä kannattaa pitää kiinni <3

Love you muru!

Kuulumisia ja kommervenkkeja

Kello näyttää tällä hetkellä 5.34. Ulkona on vielä pimeää ja voisin lotota, että siellä satelee. Uni katosi täysin vessanpönttöön, kun jouduin siinä tarpeeksi monta kertaa istuskella peräkkäin lyhyen ajan sisään. Avannetta voisi verrata itseasiassa osuvasti pieneen vauvaan, joka vaatii yölläkin hoitoa ja ravintoa. Olen maaliskuusta asti kerännyt univelkaa ja mahtavia silmäpusseja, sillä uneni ovat jääneet katkonaisiksi yöllisten vessatyhjentelyjen takia. Niitä saattaa kertyä tällä hetkellä neljä viisikin kertaa yössä. Sitten kysytään, että kuinka sua voi väsyttää koko ajan, vaikka nukut kelloakin monesti ympäri. Suurimmaksi osaksi sen takia, että herään ihmettelemään tätä maailmaa usein jo ennen Ylen aamu-tv:tä ja söpöä sääpoika-Joonasta, kiitos Heidi vaan vinkistä. Tutussa nukkupaikassa olen keksinyt ratkaisun ongelmaani. Kuljen vessaan sokkona ja hoidan asiani vain toista silmää auki pitäen.

Ajattelin näin aamutuimaan tuoda teille kuulumisia länsirintamalta ja päivittää päivämääriä. Yleensä ihmisille esitetään kysymys ”Mitä kuuluu?”, mutta minä saan nykyään kysymyksen muodossa ”Miten voit?”. Kiitos kysymästä, voin tällä hetkellä jo paremmin kuin viikko tai kaksi sitten. Ja tottahan se on. Minun kuulumiset ovat tällä hetkellä lähinnä terveydentilaa koskevia päivityksiä. Kun puhuin ensimmäisessä turinoinnissani kirjoittavani kotoa kotisairaanhoidon potilaana, minua hoidettiin infektion takia suonensisäisellä antibiootilla. Silloin luulin vastoinkäymisten olevan takanapäin. Ehdin kuitenkin vain viikon tässä kotosalla maata, kunnes 14.10 jouduin armottomien mahakipujen vuoksi osastolle. Vähän nousi katse taivaalle ambulanssia odottaessa ja kysyin, että mitä nyt vielä. Suoleni, joka oli käyttäytynyt siihen saakka kympin ja papukaijamerkin arvoisesti, oli mennyt juntturaan ja ilmoille heitettiin sana suolitukos.

Just married.

Merkitsin ensimmäisen tekstini alkamaan kronologisista syistä 29.10, vaikka tosiasiassa olin kirjoittanut aloitukseni jo ennen suolitukosta. En halunnut kuitenkaan muuttaa tekstiäni, vaikka lopullinen motivaationi tätä blogia kohtaan syntyi toisella ylimääräisellä sairaalamajoittumiskerralla. Vietin siis 14.-27.10 välisen ajan jo hyvin tutuksi tulleella osastolla, sillä olinhan hyvästellyt hoitajani vain viikkoa aikaisemmin ja no sitä ennenkin jo kerran. Tuota kahta viikkoa en ala kaunistelemaan. Se oli yhtä helvettiä. Tarvitaan vain yksi sana ja ihokarvani nousevat kaikki pystyyn. Nenämahaletku eli nokkis. Letkun tarkoituksena on poistaa mahalaukun sisältöä niin, että potilaan ei tarvitsisi oksentaa, kun suoli ei mahan sisältöä poistaisi. Minä oksentelin jopa silloinkin, kun letku minulla oli. Noin viikon verran nenästä nieluuni ja edelleen mahalaukkuun kulki siis letku, joka oli armoton kurkulle ja henkiselle hyvinvoinnille. Saman ajan elin pelkällä tipparuoalla. Voi äitienpäivä niitä telkkarin ruokamainoksia. Pikkuhiljaa suolikin heräili varjoaineen toimiessa Mr Musclena, mutta pahoinvointi ja pitkään jatkunut syömättömyys olivat vieneet ruokahaluni ja osan elämänhaluakin. Kotiuduin, olin hetken taas kotisairaanhoidon omaisuutta edelleen jatkuvan antibioottikuurin takia ja opettelin uudelleen syömään.

                Tipparuoka on vaihtunut sipseihin ja herkkuihin. Nyt vedetään sitte pohjanmaan kautta.

Nyt olette toivottavasti kartalla tilanteestani ja päivämääristä. Olin vielä ennen tuota viimeisintä osastoreissua epävarma rohkeudestani aloittaa kirjoittamaan julkisesti elämästäni ja vaikeuksistani, mutta kaikki ne kärsimykset saivat minut sisuuntumaan. Pelkäsin muiden reaktioita blogista ja ennen kaikkea minusta itsestäni. Siksi tuo ensimmäinen Prologi odotti päivänvaloaan. En halunnut leimautua blogini vuoksi siksi tytöksi, jolla on tai oli avanne. Nyt se tuntui yhdentekevältä, sillä vihdoin minussa oli munaa tähän. Jos selvisin kaikesta kakasta, minkä läpi minun on täytynyt luovia tässä syksynkin aikana, selviäisin ihan kaikesta. En ala valehtelemaan, että olen sinut kaiken tapahtuneen kanssa. Viisi viikkoa sairaalassa ja pitkittynyt toipilasaika ovat tehneet tehtävänsä. Haluan uskoa hyvään, mutta pelkään aina pahinta. Jokainen vatsakramppi laukaisee hirvittävän pelon sairaalaan joutumisesta ja siitä kuuluisasta pinkistä pyjamasta. Vastoinkäymiset ovat kuitenkin lopulta saaneet minut uskomaan itsekin siihen, että olen kova muija.

Äiti ja iskä, tyttö tulee kotiin!

Huomenna minulla on jälkitarkastus, missä tsekataan veriarvot ja vaihdetaan niitä terveyskuulumisia tohtuurin kanssa. Sen jälkeen tämä tyttö suuntaa kotiin Pohjanmaalle äidin patojen ja pannujen pariin! Jos ei maalla sielu lepää, niin ei sitten missään. Kello näyttää nyt yli kahdeksaa ja ajattelin jatkaa hetken unia, jotta voin taas herätä nukkumaan päiväunet. Tosin olisikohan sääpoika-Joonas töissä tänään...

-Laura

Kukapa arvaisi, että pöydän alla on sarvikuono?

Näin totesi Muumimamma eräässä muumijaksossa sarvikuonolle, jota epätoivoisesti yritettiin piilottaa pahoilta eläintarhan miehiltä. Sarvikuono peitettiin pöytäliinalla tarkoituksena esittää pöytää. Mahdottomalta tuntunut tehtävä ratkaistiin eikä pöytään yhtäkkiä kasvanut sarvikaan häirinnyt. Minulle keväällä paksusuolen poistoleikkauksen jälkeen ilmestyi mahalleni aikamoinen sarvikuono, joka tuntui mahdottomalta hyväksyä tai saatika piilottaa. Ensimmäisessä tekstissäni kävin läpi jouhevasti lyhyen, mutta tapahtumarikkaan sairaushistoriani. Siihen kuukauden mittaiseen historiaan ennen leikkauspäätöstä mahtui paljon kipuja, ihmisarvon ja oman kropan menettämistä  sekä muita fyysisiä alemmuudentunteita. Monet sanovat, että fyysinen kipu on helpompi kestää kuin henkinen. Näin myös minun kohdallani. Mahalleni nostettaisiin väliaikainen avanne ja edes ajatus siitä peittosi jokaisen krampin ja tähystyksen sata nolla. Kysyttiinkö minulta kertaakaan, että haluanko tai pystynkö siihen? Ei. Elämässä on vaan joskus pakko.

Merkattu nainen. Musta pallura merkittiin suolen paikaksi.

Kun minulle ensimmäisen kerran näytettiin avannepusseja, en pystynyt koskemaan tai katsomaan niihin ja pidin sairaanhoitajia pahoina tyyppeinä. Mitä yleensä tapahtuu viestintuojille? Niinpä. Mitäs tuovat minulle sellaisia pussukoita, kun mitään leikkausta ei edes ollut vielä päätetty. Pikku hiljaa leikkaus todettiin kuitenkin ainoaksi vaihtoehdoksi ja minä sorruin kuin korttitalo. Taisin itkeä todella paljon ja tulevaisuus tuntui merkityksettömältä. On ehkä syytä avata avannetta käsitteenä hieman tarkemmin ja niin, että muutkin kuin hoitoalalla olevat ymmärtävät. Avanteita voi olla erilaisia riippuen esimerkiksi sairaudesta, mutta myös tapaturmia hoidettaessa avannetta saatetaan tarvita. Minulla itsellä on ohutsuoliavanne, joka tarkoittaa, että mahalleni on nostettu ohutsuolesta suolenpää, josta uloste tulee. Kakkapaska, mikä nyt olisikaan paras ilmaisu, kerääntyy avannepussiin, jota sitten tyhjätään tarvittaessa. Väliaikainen avanne on nimensä mukaisesti väliaikainen ja sen tarkoituksena on antaa minun tapauksessani uuden suoliston saumojen parantua, jotta kaikki sujuisi hyvin avanteen purkuleikkauksen jälkeen ja pöntöllä istumisen jatkuttua. Tiedän. Kaikki tämä kuulostaa aika karulta. Arvatkaa miltä se tuntui reilu parikymppisestä tytöstä, jolla elämän täytti nuoren naisen riennot, opiskelut ja jo valmiiksi toivottomilta tuntuvat miesjutut.

Viimeisiä hetkiä ja iltoja ennen h-hetkeä. Eivät tainneet kasvonaamiot ja muut hoidot auttaa enää tuossa vaiheessa. Kosmetologina ja seuraneitinä toimi pikkusiskoni Lotta.

Viimeiset illat ennen leikkausta sain viettää kotona pikkusiskoni ja kavereitten kanssa. Tuntikausia vietin peilin edessä ja tuijotin mahaani. En näkisi sitä tällaisena ehkä noin vuoteen. Tunnit kuluivat nopeasti ja lopulta olin matkalla kohti elämäni ensimmäistä tosikoitosta – leikkaussalissa tavataan. Moneen päivään leikkauksen jälkeen en pystynyt edes katsomaan peiton alle. Ei siksi, että minua ällöttäisi itse avanne. Minua ällötti oma itseni ja hävetti oma tilanteeni. Velloin ja velloin omassa itsesäälissäni, kunnes lopulta keräsin itseni sieltä pohjalta ja päätin, että selviän tästä ja pari voimasanaa päälle. Siitä alkoi toipumiseni ja opetteluni vaihtamaan itse avannesidoksia ja tyhjentämään pussia. Tajusin myös hämärästi, että minulle olisi voinut olla paikka myös kotikuntani hautausmaalla, jos leikkausta ei olisi tehty. Oli kuitenkin vaikea olla kiitollinen elämästä, kun tuntui, että juuri avanne ja sairaus vievät elämäni. Olin niin väärässä. Siksi kirjoitan teille tätä tarinaa. On niin mukava olla väärässä.

”Eihän susta huomaa mitään” tai ”Sähän näytät tosi hyvältä”. Nämä olivat lauseet, joita kuulin läheisiltä ja ystäviltä kotiinpaluun jälkeen. Ne tuntuivat ristiriitaisilta minun korvissani. Kiva joo, että näytin heidän mielestään hyvältä. Nuo lauseet särähtivät korvaani, koska ne tuntuivat vähätteleviltä ja tuntuivat tekevän minun koettelemuksista jotenkin vähäpätöisiä. Tiedän asioiden oikean laidan, mutta minä olin se, joka kantoi niin pussia mahassa kuin sitä henkistä taakkaa. Näin itseni vain sairauteni ja pussini kautta, vaikka olin muille koko ajan se sama Laura. Kukapa arvaisi tosiaan, että paitani alla on avannepussi? Identiteettini oli kuitenkin väistämättä muuttunut terveestä sairaaksi ja se näkyi itsetunnossani. Kannan vieläkin huonommuuden tunnetta, vaikka aikaa on kulunut. Olen kuitenkin oppinut paljon tämän vuoden aikana ja syytäkin olisi, sillä istun aikamoisen kovassa pulpetissa koulussa, mikä on vaativin kaikista kouluista. Nimittäin elämänkoulu. Muistakaa, että mikään sairaus tai muu vastoinkäyminen ei voi määritellä sinun arvoasi tai sitä kuka olet. En ole avannetyttö vaan olen tyttö, joka on lopulta voittaa vaikean sairauden ja oman itsensä. Ainakin tavoitteissa olisi.

Tässä on esimerkkinä avannepussi, mitä minä käytän tällä hetkellä. Oikealla kuvassa erittäin väsynyt potilas saamassa päivittäistä lääkehoitoa ennen leikkausta sairaalan päiväpotilaana maaliskuussa 2014.

Tässä oli minun ja pussukan tarina ensikohtaamisestamme. Se ei ollut rakkautta ensisilmäyksellä emmekä ole mitään sydänystäviä, mutta niin kuin sitä sanotaan: Elämässä ei ole pakko tykätä kaikista, mutta kaikkien kanssa on hyvä tulla toimeen.

-Laura