Heidin kynästä 22.10.2014
Se tunne kun ystävä seisoo vessassa pelkät rintsikat päällä ja itkee... Avanne on pettänyt jälleen kerran juuri silloin kun se vähiten piti pettää. Kesken hyvin alkaneen illan, silloin kun meidän piti päästä baariin juhlimaan. Moni olisi tässä vaiheessa jäänyt kotiin itkemään mutta Laura ei kuitenkaan jäänyt. Pikaisen pussin vaihdon ja meikkauksen jälkeen suuntasimme uudemman kerran baariin ja tällä kertaa pääsimme sisälle saakka!
Olen tuntenut Lauran jo lukion ensimmäisestä luokasta saakka. Heti alusta lähtien meidän välillä on ollut paljon yhteistä ja oma kaveriporukka muotoutuikin pian. Lauran sairaus on luonnollisesti ollut iso järkytys meille kaikille. On sitä tullut useamman kerran mietittyä, että miksi juuri Laura.
Sairauden sivusta seuraaminen on ollut raskasta. Tuntuu, että whatsapp-keskustelussa pyörivät samat surunaamat ja sydämet päivästä toiseen. Tuntuu, että kaikki on jo sanottu. Epätoivo alkaa syömään mieltä niin Lauralla kuin läheisilläkin. Siinä vaiheessa kun Laura joutui toisen kerran sairaalaan mahdollisen suolitukoksen vuoksi, alkoivat omat hälytyskelloni soimaan. Oman veljeni sairauden aikana käytiin samoja vaiheita läpi kuin Laura nyt. Ensimmäistä kertaa oikeasti usko siihen, ettei kaikki menee niin kuin pitää, alkoi horjumaan. Lauralta tullut viesti ”voi Heidi, mä oon taas sairaalassa” sai kyyneleet nousemaan silmiin. Tuntuu, niin väärältä, että se on minun hyvä ystävä, joka kärsii tämän kaiken. Eikö jo tarpeeksi ole kärsitty?
Omaksi rooli ystävänä jää lähinnä sivusta seuraajaksi ja tukijaksi. Se tuntuu välillä niin vähältä. Mitä voisi tehdä, miten voisi piristää toisen oloa edes hetkeksi? Tuntuu, että itse ei kuitenkaan tiedä sairaana olemisesta paljon mitään. Voi vain kuvitella miltä tuntuu kun sattuu ihan oikeasti. Miltä tuntuu maata sairaalassa ja välillä kotona yli kuukausi? Mitä kaikkea olen itse ehtinyt tekemään tänä aikana? Onko se ok? Voinko jatkaa omaa elämää?
Toisaalta oli jotenkin helpottavaa huomata, ettei sairaalassakaan hoitajilla ollut sen kummempia sanoja kuin itselläkään. Oli myös ihana huomata, miten kaikki hoitajat huomioivat Lauraa. Se ihana Laura on huomattu myös osastolla. Olen oppinut arvostamaan hoitajien työtä entistä enemmän. Hoitajat ovat niitä, jotka tsemppaavat potilaita jaksamaan, nousemaan ylös ja lähtemään liikkeelle. Tunteet sairaalassa menevät todellakin laidasta laitaan, joten hoitajien antama tuki on todella tärkeää.
Myös suhteet vanhempiin ovat koetuksella sairauden aikana. En varmaan ikinä, voi tietää kuinka pahalta Lauran vanhemmista tuntuu, kun oma lapsi sairastaa. Mikään ei varmasti ole yhtä hirveää kuin jättää oma lapsensa sairaalaan itku silmässä sairaalaan. Se, että tulevaisuudesta ei ole tietoa on varmastikin se suurin tuska. Toisaalta olisi ihan yhtä kamalaa, jos olisi tiennyt, mihin sairauden kanssa vielä joudutaan.
Se vähä, mitä voin nyt tehdä on hoitaa niitä arkipäivän asioita. Hyvä fiilis tulee kun pystyy tekemään jotain joka auttaa toista eteenpäin. Näitä ovat esimerkiksi paperiasioiden hoitamista tai huoltomiehen tilaaminen kämpille. Teen kaiken sen tosi mielelläni, jotta koen olevani edes vähän hyödyksi. Tiedän toki, että sairaalassa käyminen on jo paljon ja jo sillä on merkitystä. Välillä pitkä välimatka turhauttaa ja harmittaa todella paljon.
Suurin toiveeni on vain, että Laura pääsisi pois sairaalasta kotiin paranemaan. Olisi myös hienoa, jos toinen leikkaus olisi nyt tämän vuoden puolella, jotta Laura pääsisi aloittamaan uuden lukukauden vuoden alusta suunnitelmien mukaan. Odotan myös kovasti, että Laura pääsisi avanteesta eroon ja saisi jatkaa sitä normaalia opiskelijaelämää. Varmasti paljon on muuttunut ja sairaus on kasvattanut mutta uskon, silti että sisällä on se sama ihana Laura. Tosin vähemmän stressaava, eikös? ;)
Meidän välit ovat lähentyneet sairauden aikana paljon. Sitä, että toinen on siinä lähellä, ei voi pitää itsestään selvänä. Mitä tahansa voi sattua, minkä ikäiselle tahansa, joten ihan oikeasti ystävistä kannattaa pitää kiinni <3
Love you muru!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti