Prologi

On pimeä korpi ja kivinen tie. Ja usein se käytävä liukaskin lie. Eikä sen kodin tutut turvalliset valot todellakaan näy tälle polulle ja matkakin tuntuu ylitsepääsemättömän maitohappoiselta maratonilta. Älkääkä unelmoiko vaihtuvista maisemista. Tämä matka taitetaan stadionilla, jotta varmasti varmistuisi tunne kehän kiertämisestä. Tämän blogin tarkoituksena on kertoa teille minun tarinani, jota usein rinnastan ylläolevan tutun virren sanoihin. Tarinani, joka ei ole ihan jokaiselle pirjolle ja matille tavallinen ja jokapäiväinen. Minulla on lievästi sellainen olo, että kaapin ovet ovat aukeamassa ja enemmän tai vähemmän julkisesti olen kertomassa tabunakin pidetystä aiheesta. Minun on kuitenkin avattava sanainen arkkuni minun itseni takia sekä velvollisuudentunteen takia, joka käskee minua tuomaan ihmisten tietoisuuteen tämän sairauden ja siihen liittyvät mahdolliset seikat. Haluaisin myös löytää vertaisiani  ja mahdollisesti onnistua myös auttamaan tulevia samanlaisen tai miksei myös hieman erilaisenkin matkan taittavia. Eli olipa kerran 23-vuotias tyttö, joka sairastui äkillisesti sairauteen nimeltä Colitis ulcerosa ja elää tällä hetkellä väliaikaisen avanteen kanssa.

Tyttöjen kanssa haalaripelleilemässä vain viikkoa ennen ensimmäistä sairaalareissua.

Jos sitten hieman iäkkäämpänä leidinä sinne kiikkustuoliin päätyy ja muistelee elämäänsä, vuoden 2014 helmikuu palautuu varmasti kirkkaana mieleen. Parit aftat suussa eivät vielä menoa haitanneet opiskelijaristeilyllä, mutta mahakipujen voimistuessa ja kuumeen noustessa löysin itseni päivystyksestä ja lopulta yliopistollisen sairaalan osastolta. Ja vain neljä päivää sitten olin nostanut kuppia haalaritoverieni kanssa! Diagnoosini oli haavainen paksusuolitulehdus, jonka kanssa eläisin suhteellisen normaalia elämää tarkan ruokavalion ja lääkkeiden avulla. En ollut kuullutkaan moisesta, mutta käänsin kiltisti poskeni ja otin iskun vastaan. Toisen posken käänsin vain paria viikkoa myöhemmin, kun tulehdustila ei mennytkään suunnitellusti ohi vaan minut kiikutettiin takaisin sairaalaan piipaa-autolla. Aikamoista rynkytystä btw. Minun rakas paksusuoleni oli nyt todella vittuuntunut ja elämäni koostui vessareissuista ja kipukohtauksista, joiden jälkeen itkin vessan lattialla. Tiedän, että en ole ensimmäinen enkä viimeinen ihminen, joka kivussa kuin kivussa tuntee halua luovuttaa. Minäkin pöllyissä pyysin jotain armomurhan kaltaista.

Älkää lyökö lyötyä naista. Lääkitys ei tehonnut ja minut leikattiin maaliskuun puolessa välissä. Vastustin minkä kerkesin ja olin kamala kakara. En tajunnut tilanteen olevan vakava. Olinhan ollut täysin terve (jälkeenpäin voin tuhahdella tälle ajatukselle) ja nyt minua oltiin kiikuttamassa puukon alle. Eihän nuorille voi sattua mitään? Suunnitelmana kolme leikkausta ja väliaikainen avanne. Sanoin heihei siis koko kirotulle paksusuolelle ja lopulta elimistöni toimisi pelkän ohutsuolen avulla. Jos  joukolta ihmisiä kysyttäisiin, että tiedättekö mikä on avanne, väittäisin, että kovinkaan montaa kättä ei nousisi. Minä en tiennyt, mutta voin myös kertoa, että tässä tapauksessa tieto lisäsi tuskaa. Heräsi kaksi kysymystä ”Miksi?” ja ”Mitä pahaa minä olen tehnyt?” En nyt tässä vaiheessa ala kertomaan yksityiskohtaisia faktoja leikkauksista, avanteesta tai sairaudesta, mutta linkitän teille sivuja, joista voitte halutessanne ottaa selville. Haluan kuitenkin tuoda esiin sen, että pitkään sairastaneille leikkaus voi olla siunaus, sillä tulehdukselliset suolistosairaudet voivat olla erittäin rankkoja niin fyysisesti kuin henkisestikin. Minulle se tuntui kuitenkin maailmanlopulta, koska en ehtinyt sairastaa enkä kärsiä pitkään kivuista.

Tällä hetkellä minä kirjoitan tätä ensimmäistä postaustani omalla kämpälläni tippa suonessa, koska minua hoidetaan kotisairaanhoidon piiristä käsin. Kuukausi sitten oli leikkaus nro 2, joka sujui suunnitellun kipeästi ja nyt minulla on sisälläni uusi suolisto, joka odottaa vain korkkaamistaan viimeisessä vaiheessa. Minä kuitenkin tykkään mennä aina vähän pidemmän kautta ja sain infektion, jonka takia olen ollut kaksi ylimääräistä viikkoa sairaalassa. Nyt kuitenkin saan nukkua uneni omassa sängyssäni, kun hoitsut käyvät minun luonani. Kaikki ei siis todellakaan ole mennyt niin kuin elokuvissa, mutta nyt tunnen olevani valmis kertomaan ja käsittelemään näitä asioita, jotka vaikuttavat ja ovat vaikuttaneet koko elämääni.

Tällainen oli lyhykäisyydessään minun tarinani ja blogissani haluan tuoda esille jotain erilaista. Elämääni sairauden ja avanteen kanssa. Kavereitten kesken vaan pussi. Ennakkoluulojen murtaminen on aina yhtä hauskaa. Tiedän, että paskajutut eivät ikinä tule kuulumaan top3-puheenaiheisiin ihmisten parissa, vaikka varmasti joka toinen suomalainen kärsii ongelmaisesta mahasta. Faktahan on, että jokainen siellä kakalla käy eikä sen yöllä baarista raahatun tytön tai pojan maha murisi aamulla nälästä vaan siitä, että hänellä on suurempi hätä. Mutta kun sinne vessaan ei vaan kehtaa mennä. En tiedä oliko tässä pointtia, mutta ehkä halusin sanoa, että joskus vaikeista ja noloilta tuntuvista asioista on hyvä puhua. Ehkä minäkin olisin vienyt oireiden ilmestyessä itseni lekurille. Jossittelu on kuitenkin turhaa ja tässä minä teen tätä minulle annettua matkaa. Ajattelin jatkossa tehdä sitä yhdessä teidän kanssa.

To be continued.

-Laura