keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Prologi

On pimeä korpi ja kivinen tie. Ja usein se käytävä liukaskin lie. Eikä sen kodin tutut turvalliset valot todellakaan näy tälle polulle ja matkakin tuntuu ylitsepääsemättömän maitohappoiselta maratonilta. Älkääkä unelmoiko vaihtuvista maisemista. Tämä matka taitetaan stadionilla, jotta varmasti varmistuisi tunne kehän kiertämisestä. Tämän blogin tarkoituksena on kertoa teille minun tarinani, jota usein rinnastan ylläolevan tutun virren sanoihin. Tarinani, joka ei ole ihan jokaiselle pirjolle ja matille tavallinen ja jokapäiväinen. Minulla on lievästi sellainen olo, että kaapin ovet ovat aukeamassa ja enemmän tai vähemmän julkisesti olen kertomassa tabunakin pidetystä aiheesta. Minun on kuitenkin avattava sanainen arkkuni minun itseni takia sekä velvollisuudentunteen takia, joka käskee minua tuomaan ihmisten tietoisuuteen tämän sairauden ja siihen liittyvät mahdolliset seikat. Haluaisin myös löytää vertaisiani  ja mahdollisesti onnistua myös auttamaan tulevia samanlaisen tai miksei myös hieman erilaisenkin matkan taittavia. Eli olipa kerran 23-vuotias tyttö, joka sairastui äkillisesti sairauteen nimeltä Colitis ulcerosa ja elää tällä hetkellä väliaikaisen avanteen kanssa.



Tyttöjen kanssa haalaripelleilemässä vain viikkoa ennen ensimmäistä sairaalareissua.

Jos sitten hieman iäkkäämpänä leidinä sinne kiikkustuoliin päätyy ja muistelee elämäänsä, vuoden 2014 helmikuu palautuu varmasti kirkkaana mieleen. Parit aftat suussa eivät vielä menoa haitanneet opiskelijaristeilyllä, mutta mahakipujen voimistuessa ja kuumeen noustessa löysin itseni päivystyksestä ja lopulta yliopistollisen sairaalan osastolta. Ja vain neljä päivää sitten olin nostanut kuppia haalaritoverieni kanssa! Diagnoosini oli haavainen paksusuolitulehdus, jonka kanssa eläisin suhteellisen normaalia elämää tarkan ruokavalion ja lääkkeiden avulla. En ollut kuullutkaan moisesta, mutta käänsin kiltisti poskeni ja otin iskun vastaan. Toisen posken käänsin vain paria viikkoa myöhemmin, kun tulehdustila ei mennytkään suunnitellusti ohi vaan minut kiikutettiin takaisin sairaalaan piipaa-autolla. Aikamoista rynkytystä btw. Minun rakas paksusuoleni oli nyt todella vittuuntunut ja elämäni koostui vessareissuista ja kipukohtauksista, joiden jälkeen itkin vessan lattialla. Tiedän, että en ole ensimmäinen enkä viimeinen ihminen, joka kivussa kuin kivussa tuntee halua luovuttaa. Minäkin pöllyissä pyysin jotain armomurhan kaltaista.


Älkää lyökö lyötyä naista. Lääkitys ei tehonnut ja minut leikattiin maaliskuun puolessa välissä. Vastustin minkä kerkesin ja olin kamala kakara. En tajunnut tilanteen olevan vakava. Olinhan ollut täysin terve (jälkeenpäin voin tuhahdella tälle ajatukselle) ja nyt minua oltiin kiikuttamassa puukon alle. Eihän nuorille voi sattua mitään? Suunnitelmana kolme leikkausta ja väliaikainen avanne. Sanoin heihei siis koko kirotulle paksusuolelle ja lopulta elimistöni toimisi pelkän ohutsuolen avulla. Jos  joukolta ihmisiä kysyttäisiin, että tiedättekö mikä on avanne, väittäisin, että kovinkaan montaa kättä ei nousisi. Minä en tiennyt, mutta voin myös kertoa, että tässä tapauksessa tieto lisäsi tuskaa. Heräsi kaksi kysymystä ”Miksi?” ja ”Mitä pahaa minä olen tehnyt?” En nyt tässä vaiheessa ala kertomaan yksityiskohtaisia faktoja leikkauksista, avanteesta tai sairaudesta, mutta linkitän teille sivuja, joista voitte halutessanne ottaa selville. Haluan kuitenkin tuoda esiin sen, että pitkään sairastaneille leikkaus voi olla siunaus, sillä tulehdukselliset suolistosairaudet voivat olla erittäin rankkoja niin fyysisesti kuin henkisestikin. Minulle se tuntui kuitenkin maailmanlopulta, koska en ehtinyt sairastaa enkä kärsiä pitkään kivuista.



Tällä hetkellä minä kirjoitan tätä ensimmäistä postaustani omalla kämpälläni tippa suonessa, koska minua hoidetaan kotisairaanhoidon piiristä käsin. Kuukausi sitten oli leikkaus nro 2, joka sujui suunnitellun kipeästi ja nyt minulla on sisälläni uusi suolisto, joka odottaa vain korkkaamistaan viimeisessä vaiheessa. Minä kuitenkin tykkään mennä aina vähän pidemmän kautta ja sain infektion, jonka takia olen ollut kaksi ylimääräistä viikkoa sairaalassa. Nyt kuitenkin saan nukkua uneni omassa sängyssäni, kun hoitsut käyvät minun luonani. Kaikki ei siis todellakaan ole mennyt niin kuin elokuvissa, mutta nyt tunnen olevani valmis kertomaan ja käsittelemään näitä asioita, jotka vaikuttavat ja ovat vaikuttaneet koko elämääni.

Tällainen oli lyhykäisyydessään minun tarinani ja blogissani haluan tuoda esille jotain erilaista. Elämääni sairauden ja avanteen kanssa. Kavereitten kesken vaan pussi. Ennakkoluulojen murtaminen on aina yhtä hauskaa. Tiedän, että paskajutut eivät ikinä tule kuulumaan top3-puheenaiheisiin ihmisten parissa, vaikka varmasti joka toinen suomalainen kärsii ongelmaisesta mahasta. Faktahan on, että jokainen siellä kakalla käy eikä sen yöllä baarista raahatun tytön tai pojan maha murisi aamulla nälästä vaan siitä, että hänellä on suurempi hätä. Mutta kun sinne vessaan ei vaan kehtaa mennä. En tiedä oliko tässä pointtia, mutta ehkä halusin sanoa, että joskus vaikeista ja noloilta tuntuvista asioista on hyvä puhua. Ehkä minäkin olisin vienyt oireiden ilmestyessä itseni lekurille. Jossittelu on kuitenkin turhaa ja tässä minä teen tätä minulle annettua matkaa. Ajattelin jatkossa tehdä sitä yhdessä teidän kanssa.

To be continued.

-Laura

11 kommenttia:

  1. Huh, onpa vaikea lukea tätä tekstiäsi ilman kylmiä väreitä. Täällä myös erittäin pahaa haavaista paksusuolentulehdusta sairastava tyttö. Kiitos blogistasi, kauheasti tsemppiä ja voimia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rupesin melkein itkemään luettuasi kommenttisi, taidan olla vähän herkillä :D En ole itse löytänyt sairastumiselleni mitään tarkoitusta, joten ajattelin löytäväni sen jakamalla tarinaani. Nämä kommentit ovat juuri niitä, jotka motivoivat kirjoittamaan lisää, kiitos!

      Jaksamisia p a l j o n sinnekin suuntaan, pidetään me suolivammaiset yhtä, eiksje!

      Poista
  2. Varmasti rankkaa, kun kaikki tapahtuu tuolla tavalla yhtä aikaa ja todella nopeasti...ei mulla kai sitten muuta, paljon tsemppiä ja tukea sinne! <3

    VastaaPoista
  3. Tulen nyt kommentoimaan tänne vanhaan postaukseen, ku löysin tän sun blogis vasta ja koska on näin myöhä niin en jaksais lukee kaikkia postauksia nyt putkeen (ei sillä että ois tylsiä, ei, päin vastoin, mutta se on tuo kellon aika)

    Mutta tosiaan oon 99- syntynt ja mulle todettiin tää sama sairaus mikä sulla on tässä ihan pari päivää sitten. Ilmeni myös että tää sairaus on ollu mulla jo monta vuotta ja oon aina ihmetelly et onko mussa joku vikana ku oon meilkein koko ajan kipeenä jne.

    Mulla ei oo vielä ja toivottavasti ei kehitykkään pahemmaks tää sairaus mut huomaa kuin paljon se vaan vaikutti mun elämään. Sillon ku en tienny tästä vielä niin pystyin elämään lähes normaalia elämää, mut sit ku sain kuulla et oon oikeesti sairas niin se oli vaan isku vasten kasvoja ja tuntuu ku koko elämä ois vaan romahtanut.

    Mää en oikeestaan nyt ees Tiiä et mikä tän kommentin pointti oli mut halusin vaan "avautua" jossain.

    Mutta hei, tsemppiä sulle ja jatkan nyt sun loppu postauksenkin lukemista </3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tänne voi tulla aina avautumaan ja jos haluat puhua asiasta, niin huikkaa vaan mulle (: Uskon ja tiedän, että krooninen sairaus on vaikea paikka käsitellä eikä sitä halua uskoa, että itse voisi olla sairas. Varsinkin kun me ollaan nuoria. Helpottiko sua toisaalta yhtään, että joku syy saatiin niille kivuille? Epätietosuudessa on niin kamala elää. Mä toivon niin paljon, että sun sairaus pysyy kurissa lääkkeillä ja pystyisit elämään normaalia elämää.

      Muista, ettet oo yksin vaan meitä muitakin kamppailee näitten asioitten kanssa! Mulla oli ihan sama, että kun en tiennyt sairaudesta, niin luulin olevani terve ja voin muka hyvin. Nyt kun se sairaus on tullu tietosuuteen niin siitä on tullu totta. Mutta me ihmiset saadaan romahdella, mutta kunhan nostetaan se pää jossain vaiheessa ylös :)

      Poista
    2. Tuun taas tänne raapustelemaan ennen nukkumaan menoa, mutta siis ai kauhee ku itkin eilen ku luin ton sun vastauksen (siis sillai hyvällä tavalla). Tais olla taas vähän tunteet pinnassa ku oli muutenkin ollu kauheen rankka päivä tuon mahan kantilta.
      Mutta et uskokkaan kuinka paljon arvostan tota sun vastausta! Uskomatonta kuinka näinkin pienellä asialla on näinki suuri vaikutus ihmiseen!
      Mua itseasiassa vähän hävettää tuo mun aikasempi kommentti. Se on jotenki niin sekalainen, mutta olin sillon kyllä kamalan väsyny, tuskissani ja muutenki jotenki shokissa koko jutusta.

      Ja siis kyllä todellakin helpotti, että löyty syy mun sairastelulle, mutta silti kuitenki "surullista" että sieltä oikeesti löyty jotain.

      Ja kommentoin nyt sit samaan syssyyn tuota sun viimesintä postausta.
      Sä olet aivan uskomattoman vahva! Siis herranjumala mitä kaikkee oot joutunu käymään/käyt läpi ja silti oot noin vahva etkä luovuta.
      Ite joutunu nyt kahen viikon aikana joka päivä syömään särkylääkettä ja olisin jo ihan valmis luovuttamaan.
      Siis suoraan sanoen ihailen sua tällä hetkellä aikas paljonki :)

      Ja sit ku oot selvinny ja toipunu sun viimesimmästä koitoksesta, niin haluaisin itseasiassa puhu sulle tästä, koska mulla on tällähetkellä meneillä mulle aika vaikeeta aikaa, niin niin...

      Mutta juu, tässä nyt oli taas tällänen pitkä avautumis kommentti (siis ihan oikeesti kuinka herkässä tilassa ihminen voi olla, ku kirjotin tätä koko kommentia jo ihan vedet silmissä?!)
      Mutta, kaikkea hyvää sulle ja pysy vahvana :)

      Poista
    3. Tiiäkkö mitä. mäki itkin, kun luin nää sun molemmat kommentit. Tuntuu niin hyvältä, jos pystyy auttamaan jotain. Se jotenkin antaa mun koettelemuksille jotain tarkoitusta! Ja todellakin mulle voit kyllä puhua ihan mistä vaan. Ja vaikka heti! Me molemmat toivutaan, niin ehkä me voidaan auttaa toinen toistamme :)

      Ja sun kommenteissa ei ollut mitään hävettävää. Kun mä sairastuin, aloitin pitämään päiväkirjaa melkein joka päivältä. Ne tekstit tuntui myös hävettäviltä, mutta ei niissä oo mitään hävettävää. Ne ehkä tuntuu siltä, mutta ne on osa meitä, osa sitä mitä me tunnetaan. Ja muista ettet vähättele sitä mitä tunnet tai reagoit tuohon sairauteen, sulla on oikeus olla järkyttynyt ja sekasin. Jos pystyt puhua kavereille tai perheelle, niin puhu - se auttaa :) Se on surullista, että sulta löyty se sairaus. Pikku hiljaa ihminen turtuu siihen mitä on tapahtunut ja alkaa hyväksymään tapahtunutta. Sä selviät sen sairauden kanssa, oon varma siitä. Nää asiat vahvistaa meitä just sen verran ja enemmänki mitä ne on meitä nujertanu!

      Älä luovuta sama mitä tulis, koska uskon, että sitten kun on kärsinyt niin on luvassa jotain hyvääkin. Sillä ajatuksella mä jaksoin eteenpäin, vaikka olin luovuttamassa. Joskus tulee paremmat ajat ja päivät eteen ja joskus taas se sairaus nostaa päätää ja kipuilet, mutta sä jaksat, koska tiedät, että on olemassa niitä hyviä päiviä ja niitten avulla jaksaa!

      Kiitos kaikista ihanista sanoista, tuli tosi otettu olo <3

      Poista
    4. Mua hävettää jo vähän tulla taas kommentoimaan tänne, mutta koska ite oot sanonu et tänne voi aina tulla, niin ehkä nyt sit kestän vielä.

      Mutta siis tällä kertaa kysyisin vaan sitä, et ku haluun jutella sulle niin tapahtuuko se täällä kommenttien puolella vai saako sua mitenkään muuten tavotettua? :)

      Poista
    5. tehään vaikka silleen, että jos laitat kommenttiin tähän sun sähköpostiosotteen niin en julkaise sitä kommenttia ollenkaan tänne ja vaan ite nään sen, niin laitan sulle sit viestiä :)

      Poista
  4. Voi kauhee ku pääsi itku tätä lukiessa, vaikka suurin piirtein tapahtuneesta tiesinkin.. Oot kyllä vahva ihminen, tsempit! <3

    ~Sara A.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Sara. Mua alkaa aina itkettää, jos joku sanoo itkeneensä. Joo täältä pääsee lukemaan varmasti aina jotain uutta. Onneks nyt on jo pahin toivottavasti takana,että tulis kivempiakin tekstejä :) kiitos hirveästi, merkkas kamalan paljon <3

      Poista