Viime viikkoina Lauran hymyhuulet eivät olisi ansainneet keneltäkään suukkoja. Eipä pahemmin niitä pusuja näkynytkään ja ihanko niitä muutenkaan tulis :D Joka ilta on päättynyt kyyneliin ja kipuihin, jotka ovat saaneet huutamaan ääneen. Toni Wirtanen ja Apulanta laulavat, että kipu kuolee huutamalla alastomana lattialla. Toni, ei se kipu ole kuollut. On ollut todella vaikeaa ja olen halunnut luovuttaa. Vanhemmat ja muut tukiyksiköt (myös naapurit) ovat olleet tiukoilla, kun ovat joutuneet kuuntelemaan kurkkusuoraa huutamista ja kyyristelyjä lattialla. Viime perjantaina annoin periksi. Olin taas ensiavussa ja lopulta tutulla osastolla. Olin tyttö pinkissä pyjamassa.
Minua pelottaa. Jännittää. Kainalot hikoaa. Mietin miten jaksan vielä yhden. Yksi enää! Miljoona tunnetta päässä ja yksikin tuntuu liialta mahtuakseen enää minun pieneen päähäni. Huomenna minut leikataan toivottavasti viimeisen kerran. There is always but. Suunnitelmissa oli pieni avanteen purkuleikkaus, mutta suolen vetovaikeuksien ja kipujeni takia minut avataan mahasta ja suoleni tarkistetaan mahdollisten kiinnikkeiden varalta. Avanne suljetaan! Mitä? Olen odottanut 300 päivää. Kolme nolla nolla päivää. Vaihtanut noin joka toinen päivä pussia ja kironnut joka kerta tilannettani. Nyt olen menossa nukkumaan viimeistä kertaa tämän ihanan ystäväni pussin kanssa. Tämä on erotilanne. Ja tunnet pientä paniikkia. Onko tämäkin oikea tunne? Mitä jos kaikki ei mene niin kuin pitää?
Avanne on hallinnut elämääni tämän vuoden ja kohta sitä ei ole. Maailman paras ero! Pieni innostus nostaa päätään. Tiedän, että kärsin huomenna. Pelkään, että pääsenkö kotiin ajoissa koristelemaan kuusen. En taida ainakaan tohtia kurottamaan tähteä paikalleen. Minulla olisi niin paljon sanottavaa, etten edes tiedä mitä teille sanoa. Se tunne, minkä koen huomenna heräämössä on varmasti sanoinkuvaamaton. Tunnen mahani jälleen ja itken. Se on huomisen suunnitelma. Plan B on itkeä edelleen.
Nyt saa potkia onnenpotkuja pyllylle!
Teidän, Laura
