Ystävän kanssa pitkäkin matka puolittuu

Terveisiä täältä kodin hellästä huomasta! Tosin äiti kyllä teki erittäin selväksi jo ovesta astuttuani, että täällä ei ole sitten mitään erikoisia pannuja ja patoja tarjolla. No voin kertoa, että nälkään ei ole tarvinnut kuolla vaan syön yhtä tiheästi kuin uutisia näkyy eri kanavilta. Päiväni alkaa kaurapuurolla ja jollain aamuisella brittikomedialla ja jatkuukin suurin piirtein yhtä mielenkiintoisena aina nukkumaanmenoon asti. Jeij, minulla on elämä. Minun mahani kiukuttelee edelleen, vaikka yritän helliä sitä säännöllisesti syödyllä ja pureskellulla ruoalla. Parempaan suuntaan on toipuminen kuitenkin lähtenyt menemään ja nautin maalla olemisesta pitkän kaupunkijakson jälkeen. Mielialani tosin vaihtelee kuin murrosikäisellä ja välillä usko paranemiseen on miinuksen puolella. Saatan itkeä katsoessani hurjia painonpudotuksia tai kuunnellessani vahingossa tai tahallani soitettuja joululauluja. Elämää meidän taloon tuo perheen uusi kissanpentu Jugi, joka ei valehtelematta lepää ikinä. Elänkin täällä viiden kissan kanssa kuin vanhapiika konsanaan. Viime viikonloppuna otin itseäni niskasta kiinni ja lähdin pitkästä aikaa näkemään ystäviäni yhteisen rimpsareissun merkeissä. Tänään aionkin kirjoittaa teille ystävien merkityksestä sairastumisen aikana ja siitä, miten he reagoivat koko tähän minun paskamaiseen juttuun.

                                                     Tervetuliaiskakku a'la äiti                                          JUGI - tuo pieni kauhukakara

Tänä vuonna olen monesti tullut miettineeksi saavutuksiani tämän lyhyen elämäni aikana. Listasta ei ole tullut ikinä kovinkaan pitkää, mutta laatuhan tunnetusti korvaa määrän. Minulla ei ole sormusta sormessa ja menetettyjen elimienkin määrä on >0. Opiskelupaikan suhteen on käynyt tuuri, sillä minua odottaa sosiaalipsykologian opinnot ja kolmas vuosi yliopistossa saatettuani tämän sapattivuoden loppuun. Yhdestä saavutuksesta minä olen kuitenkin erittäin ylpeä. Minulla on läjä ihania ja hyviä ystäviä, jotka ovat niin uusia opiskelukavereita kuin vanhoja lapsuudenkavereita. Tähän väliin mahtuu tietenkin paljon ystäviä ja kavereita, joihin on tutustunut elämän varrella. Kaikki te olette erittäin tärkeitä. Voin rehellisesti myöntääkin, että ilman tätä tukiverkostoani (plus tietenkin perhettäni ja sukulaisia) olisin heittänyt sen kuuluisan kirveen sinne kaivoon ja se olisi jäänyt sinne. Tai ehkä minä sen jo sinne viskoinkin, mutta läheisteni tuella hain sen takaisin ja teen sillä nyt hakkelusta sairaudestani.

Lukioporukalla jussia viettämässä Saarijärvellä -14. Hehkeä kuva otettu saunan jälkeen. Sama porukka teki minulle ennen toista leikkausta tsemppikirjan.

Sairastuessani viime talvena ja sairaalarumban alkaessa ystäväni olivat yhtä ihmeissään kuin minäkin. Mikä ihmeen sairaus tämä on ja mikä avanne? Kaikki olivat toki järkyttyneitä ja kylläpä jollain alkoi myös myötätuntomahaongelmat. Varmasti monen mielessä on myös ollut ajatus siitä, että voisiko tuo tapahtua myös minulle. Minun on vaikea enempää kertoa teille ystävieni ajatuksista koskien sairastumistani, mutta ilokseni hyvä ystäväni Heidi kirjoitti minun sairaalaoloni aikana mietteistään ja laitan sen tänne omana postauksenaan. En ole itsekään lukenut sitä vielä, mutta todennäköisesti jatkan vollauslinjalla. Monet epävarmuuden tunteistani liittyivät ylläriylläri avanteeseen ja pelkäsin ystävieni ja varsinkin miespuoleisten ystävien reaktioita. Olin itse vaiheessa, jossa inhosin itseäni ja omaa peilikuvaani ja odotin muiden reagoivan samoin. No ihmiset reagoivat monella tavalla, mutta yhtään tapaa en kokenut negatiivisesti ja yllätyin. Suoleni herätti mielenkiintoa ja monet halusivat tietää enemmän ja jopa nähdä sen! Se oli välillä ”Ai tuollainen on suoli” tai ”Kiva nappula”. Sukupuolesta riippumatta ihmiset toistelivat, että väliaikainenhan se vain on ja monen kanssa etsittiin jopa plussia avanteesta. En kokenut, että kukaan olisi väheksynyt tilannettani, sillä kukapa olisi halunnut olla saappaissani. Koin kuitenkin kaipaamaani hyväksyntää, että kelpaan myös tällaisena.

Olen aina ajatellut, että ystävyyssuhteet kehittyvät sitä mukaa, kuinka paljon on valmis itsestään antamaan. Olen oppinut tämän vuoden aikana, että itsestään antaminen tarkoittaa myös sitä, että on valmis tukeutumaan ystäviinsä hädän hetkellä, sillä silloin osoittaa luottamusta heitä kohtaan. Minä olen useasti se kuunteleva olkapää, jota vasten on toivottavasti hyvä itkeä. Tuntui ja tuntuu edelleen pelottavalta olla yhtäkkiä se itkijä, sillä olen pelännyt ystävieni kuormittuvan ja uupuvan minun taakastani. Ystävyys ei kuitenkaan aina ole iloa ja skumpantäyteisiä kivoja iltoja vaan nimenomaan tosiystävyys rakentuu pettymyksistä ja vaikeuksista, joiden läpi voi yhdessä kulkea käsi kädessä. Tämä sairaus on vienyt minulta paljon, mutta jokaisella pilvellä on kuitenkin se kultareunus. Välit ystäviin ovat entistä lämpimämpiä ja sanomme toisillemme vähän useammin kuin aikasemmin, että olet muuten tärkeä minulle. Lisäksi olen oppinut näyttämään heikkouteni ja pyytämään apua sitä tarvitessani.

                         Kaverikuvaa rakkaan Isabelin kanssa ja porukkaphotoa kesäisestä illanvietosta.                       

Apua ja tukea olen saanut niin paljon, että elän koko loppuelämäni kiitollisuudenvelassa. Ystäväni ovat konkreettisesti juosseet asioillani ja hoitaneet käytännön puolta, kun itse olen ollut siihen liian heikko. Ennen leikkauksia minua ei jätetty yksin valvomaan öitäni vaan kaverini olivat saattamassa minua tyyliin leikkaussalin ovelle asti ja herätessäni joku oli aina pitämässä minua kädestä. Läheiseni muistivat minua myös sairaalassa maatessani. Kävijöitä riitti niin kaukaa kuin läheltäkin ja jopa sairaalakammoinenkin ystävä voitti ainakin hetkeksi pelkonsa ja tuli minua katsomaan sairaalaan. Jokainen tsemppiviestikin auttaa jaksamaan päivästä toiseen. Ihan sanattomaksi vetää. Tulee pakostakin mieleen epäilys, että olenko ansainnut tämän? Tiedän, ettei ole helppoa nähdä ystävää makaamassa letkuissa ja vielä osata sanoakin jotain edes järkevältä kuulostavaa. Monet ovat nyt sairauden loppuvaiheessa ja epäonnen jatkuessa kertoneet, että sanat ovat loppuneet ja tsemppaukset ja kylläsesiität ovat tuntuneet pelkältä sanahelinältä. Minä voin kuitenkin kertoa, että läsnäolokin hiljaisuudessa helpottaa, kunhan siellä pohjalla ei tarvitse yksin olla. Ilmeisesti olen tehnyt jotain oikein elämässäni, kun minulla on tällaisia ihmisiä ympärilläni.

Sairaalapöytää. Leikkaava lekurini antoi vihreälle siilille nimeksi Mörkyli. Thänks.

Voisin kirjoittaa tästä aiheesta paljon ja vielä vähän enemmänkin. Tähän vuoteen 2014 on mahtunut paljon tilanteita, joissa olen tarvinnut ystävän auttavaa kättä. Tämän käden avulla olen noussut sieltä maanraosta ja sairaalasängyn pohjalta. Sairauden myötä olen saanut myös paljon uusia ihmisiä elämääni, joista en enää varmaan pystyisi luopumaan. Jos saisin jonkun pystin tämän sairauden läpikäymisestä, puheeni täyttyisi monista nimistä, joita haluaisin kiittää. Toivottavasti te tiedätte, kuinka paljon teidän apunne ja tukenne minulle on merkinnyt. Matka kuitenkin jatkuu vielä, joten varmaan olisi hyvä sanoa loppuun, että kiitos ja anteeksi.

-Laura

ps. Kuvia ja ihmisiä tässä vaan murto-osa. Pus pus!