Käsi kädessä kuljemme

Ihanaa toukokuun alkua kaikille! Kesä alkaa kolkutella jo kevään ovelle, että joko on minun vuoroni. Ja sehän sopii minulle! Kukkamekot ja pikkuruiset topit on kaivettu kaapista pölyttymästä jo alkutalvesta. Avanteen poiston ja haavojen parantumisen jälkeen minä halusin vain mallata itseäni peilistä niin uusine hankintoineni kuin vanhoine rätteineni. Vanhakin vaate tuntui kuin uudelta vuoden pitämättömyyden jälkeen. En ala valehtelemaan, etteikö avanne vaikuttanut vaatteisiini ollenkaan. Yllätyin kuitenkin, kuinka paljastaviakin kokonaisuuksia pystyin viime kesänä pitämään. Edellyttäen tietenkin, ettei mahaa päästänyt pullottamaan. Sanainen arkkuni tästä aiheesta on vielä avaamatta, mutta lupaan palata pian samaan aiheeseen. 

Vappuista Lauraa.

Huhtikuu menikin ihan huomaamattani ohi kiireen keskellä, ja olen saanut siitä paljon palautetta. Nimittäin mahaltani. Pahemmilta kivuilta olen toistaiseksi välttynyt, mutta nyt huomaan j-pussilaisena paljon konkreettisemmin stressin vaikutuksen mahan toimintaan. Välillä sitä sattuu persiiseenkin niin julmetusti että. Nämä tuntuvat kuitenkin pieniltä asioilta siihen nähden, kuinka paljon elämänlaatuni on parantunut ja kuinka pystyn nauttimaan elämästä. Ja arvatkaa vain, kuinka paljon nautinkin. Voin jopa hyvinä päivinä sanoa kaverilleni, että ei, mene sinä vain ensin vessaan. Suurin syy stressiini johtui koulusta, josta taisin haukata noin vuoden tauon jälkeen liian suuren palasen. Tämä palanen sisälsi paljon hikeä, yövalvomisia, englanninkielisiä tiileskiven paksuisia kirjoja ja toisaalta myös hukkaan heitettyjä tunteja. Mikä piru siinä on, kun en pääse niistä perfektionistin raidoista eroon, vaan jokainen kurssi tulisi suorittaa niin kuin hirttosilmukka odottaisi hieman huonommasta numerosta? Olen kuitenkin ylpeä itsestäni, sillä tämän toipilaskevään tuloksena saaliina rekisterissä odottaa 25 opintopojoa. 

Muutenkin kevät on tuonut mukanaan kaikkea jännää! Kävimme ystäväni Tepon kanssa katsomassa Tapparan ja Kärppien kohtaamista Hakametsässä ja huhhuh. Miten minun mahani kestää muka tällaisia jännäreitä? Huonostihan siinä kävi näin oranssisilmäisenä, mutta olihan taas trillerit. Ja heti perään alkoi sitten kaksi viikkoa kestävä pumpun rasitustesti jääkiekon MM-kisojen muodossa. Vappukin sisälsi kaikkea kivaa Särkän Märkineen ja vappuhumbaloineen, kun Särkänniemi ja Tampereen kaupunki täyttyi eri värisistä haalareista. Itsekin vedin turkoosit haalarini jalkaan ja nautin Särkkiksen kieputtimista sateisesta säästä huolimatta. On vain niin hienoa kokea se tunne, että minä pystyn tähän. Pää alaspäin ja meikit poskilla sateesta tietäen, että on ansainnut jokaisen onnen hetken. Kaiken tämän lisäksi sain vihdoin liityttyä Finnilcon yhdistyksen sekä Facebookin Avanne- ja vastaavasti leikattujen ryhmän jäseneksi. Tähän oikeastaan liittyy tämän kertainen aiheeni. Vertaistukeen ja sen antamaan voimaan.

Tappara - Kärpät. Itse maalattu poskimaalaus muistutti minua siitä, miksei minusta tullut taiteilijaa.

Sairaalassa maatessani tunsin oloni jollain kierolla tavalla turvalliseksi. Olin sairas ja väsynyt, mutta niin olivatkin muutkin vierustoverini. Näin sosiaalipsykologian opiskelijana on hyvä paasata ihmisen luontaisesta tarpeesta kuulua johonkin ryhmään. Minä kuuluin tuollon ryhmään, jota yhdistivät lääkärin ja labrahoitajien odottelut, huonot tulokset tai mauttomat sairaalapöperöt. Minä olin identiteetiltäni sairas enkä tuntenut muualla kuin sairaalassani kuuluvani joukkoon. Silloin vertaistuen määrä nousi arvoon arvaamattomaan. Minä muistan ensimmäisestä leikkauksesta Mirvan, joka oli itse toisessa leikkausvaiheessa. Sain häneltä kullanarvoisia vinkkejä avanteen hoitoon ja tsemppauksia, mitkä nostivat minua aina hieman ylemmäs sieltä sängynpohjalta. Toinen leikkaus toi elämääni Minnan, jonka kanssa edelleen pidän yhteyttä. Kävimme Minnan kanssa viime syksynä läpi samanlaisia vaiheita ja yhteys oli syntynyt - ikäerosta huolimatta. Häntä saan kiittää enkelikorusta, joka antoi minulle voimaa synkimpinä hetkinä. Siitä samaisesta korusta tatuoin itselleni tulevaisuudessa siluetin, jotta se sama enkeli suojelisi minua elämän tulevissakin myrskyissä. Piia oli myös minun pitkäaikainen huonekaverini. Jäin kaipaamaan häntä paljon jälkeenpäin, sillä emme vaihtaneet yhteystietoja. Joten Lukko-fani Piia hei täällä sua kaivataan! Ja vitoshuoneen Arto ja hänen vaimonsa. En ikinä unohda sitä hetkeä, kun he lähtiessään tulivat halaamaan minua ja toivottamaan parempaa jatkoa. 

Ihania ihmisiä, joista kukaan ei ansainnut saamaansa kohtaloa. Emme olisi luultavasti sairaalan ulkopuolella tavanneet, mutta sairautemme yhdisti meitä. Tiesimme, miltä tuntuu, kun nenään työnnetään letku. Tiesimme, miltä leikkauskivut tuntuvat. Totta kai ihmiset tuntevat erilailla asioita, mutta silti me tiesimme suurin piirtein miltä nuo kauheudet tuntuivat. Sitä oli turhaa yrittää selittää ihmiselle, joka ei ole kokenut vastaavaa. Minä voin itse vain yrittää ymmärtää jonkin muun kauheuden kokemuksen, mutta muuhun en pysty. Se tunne kaiken oudon ja suuren elämänmuutoksen edessä, että en ole yksin, on voimaannuttava. Kaikki se tuki minkä sain ja olen saanut ystäviltäni ja läheisiltäni on ollut korvaamatonta. Kuitenkin olisin sairastuessani halunnut ja myös tarvinnut oman tukihenkilön, joka olisi ollut samoja ikiä oleva ja samoja kokenut henkilö. Oikeanlaista henkilöä ei kuitenkaan löytynyt heti enkä jaksanut käyttää vähäisiä voimiani tuen etsimiseen. Syksyllä kaiken mennessä päin pyllyä tutustuin jo yllä mainittuihin henkilöihin ja tajusin, kuinka paljon tukihenkilö olisi auttanut minua. Silloin syntyi suuri tarpeeni kirjoittaa kokemuksistani. Halusin itse olla vertaistuki bloggarin muodossa. Ensi vuonna aloitan sitten tukihenkilökoulutuksen, jotta voisin käyttää kokemuksiani muiden auttamiseen ja löytää myös tarkoituksen omaan sairastumiseeni. 

Täytyy täällä kyllä kiittää Finnilcon yhdistyksen lehteä, joka on alkanut tipahdella myös minun postiluukustani. Mahtavasti toteutettu lehti täynnä ihmisten kohtaloita, ei voi muuta sanoa. Aiheuttaisinkohan julkisessa mediassa shokin, jos ottaisin kuvan yhdistyksen lehdestä ja suklaalevystä? Hyvin monet kun lukevat Trendin ja Cosmon kaltaisia lehtiä. Facebookin ryhmästä on muodostunut minulle myös todella tärkeä vertaistuen lähde, sillä siellä ihmiset kertovat jokapäiväisistä kokemuksistaan avanteista ja j-pussista. Tämä sopii tällaiselle uudelle j-pussilaiselle. Siellä meidän ryhmäläisten ei tarvitse selitellä, että mitä mitäkin asia tarkoittaa ja jokainen voi kertoa omasta vessaelämästään ilman punasteluja. Voin todellakin suositella jokaiselle avanne- tai vastaavasti leikatulle facebooklaiselle kyseistä ryhmää. 

Tässäpä tätä asiaa taas yhdelle kerralle. Leijonien matsi odottaisi tuolla innokasta faniaan! Voisin valmiiksi jo kaivaa itselleni kuopan tuohon vanhempieni sohvaan. Saavuin tosiaan eilen viettämään Keski-Pohjanmaan rauhaan pientä hengähdystaukoa kaupungin hälinästä. Arvatkaa muuten mitä. Varasimme Lotan kanssa Teneriffan matkan 19.päivälle tätä kuuta! Lisää vettä vain myllyyn. Heittelemme täällä kotona ilmoille aktiviteetteja aina vuokra-autosta vesiskoottereihin. Vanhempamme eivät nuku varmasti koko viikkoon silmällistäkään. Toistaiseksi annamme kuitenkin heidän nukkua yönsä. Palaamisiin taas ensi kertaan! 

Teidän, Laura