tiistai 7. huhtikuuta 2015

Hei hei mitä kuuluu

Kaikkihan tietävät sen tunteen, kun otsikon kysymykseen ihmiset vastaavat, että ihan hyvää tai ei mitään ihmeellistä. Olen syyllistynyt tähän itsekin, koska ajattelen säästäväni ihmisten korvia (tai näin teknologian kulta-aikana silmiä) näillä kuluneilla sanoilla, jotka eivät kerro yhtään mitään. Elämään kuuluu aina jotakin. Jos ei omasta mielestä, niin kysyjä saattaa olla eri mieltä. Olisi hienoa, jos keskustelu jatkuisi jouhevasti eteenpäin kuulumisten kysymistenkin jälkeen eikä esimerkiksi viestit sisältäisi pelkkiä hymiöitä tai maanitteluja, että kertoisit nyt. Itse olen valitettavasti sortunut kuulumisten panttaamiseen ja vastaillut ärsyttävän sisällöttömästi. Näin etenkin silloin, kun olin todella heikossa kunnossa ja henkisesti alamaissa sairausaikanani.

No eipä tässä, täällä mä makaan. Tällainen oli hyvin tyypillinen Lauran vastaus huonoina aikoina niin sairaalassa kuin kotonakin. Tuo lyhyt vastaus itsessään ei kerro mitään todellisista kuulumisista, mutta rivit tulvivat tietoa. Ne huutavat avunhuutoja ja tukahdutettuja tunteita. Elämä antoi kaikkea muuta kuin hyvää, mutta kaverin kysymykseen vastauksena oli välinpitämätön vuosisadan vähättely. Se ei johtunut siitä, että ystävä ei ole tärkeä tai siitä, etten halunnut kertoa hänelle asioiden oikeaa laitaa. Minä halusin suojella ystäviäni ja läheisiäni kaikelta siltä ryöpyltä, minkä olisin kaatanut pian jonkun niskaan. Olisin halunnut kertoa heille, että mulla menee tosi hyvin ja tänään oli hyvä päivä. En halunnut vastata, että tänään olen hautonut kamalia ajatuksia samalla, kun hoitajat yrittivät kuudennetta kertaa saada kanyylia edes jonnekin kuivista suonistani. Koska en voinut kuitenkaan valehdella, päädyin lauseeseen, mikä ei sisältänyt sanoja ”hyvä” tai ”huono”. Joskus en pystynyt vastaamaan ollenkaan. Välillä whatsappissa lukemattomia viestikeskusteluja saattoi olla yli 20. En vain pystynyt myöntämään, että kyllä, minä Laura, olen kipeä niin henkisesti kuin fyysisestikin. En halunnut myöskään huolestuttaa ketään. Monesti nämä minun yritykset jäivät suutareiksi, sillä vastauksena viestiini tuli epäilevä kysymys ”Oikeastiko?”.

No enhän minä kauan tällaista kulissia jaksanut pitää yllä. Sairaalassa käyneet ihmiset kyllä näkivät, kuinka kärsin esimerkiksi nenämahaletkuisena potilaana. Silloin ei läppä lentänyt eivätkä yleensä niin iloiset kasvot nähneet hymynkarettakaan, vaan pelkästään kyyneliä. Odotin sitä hetkeä, että saisin kertoa läheisilleni jotain positiivista. Myös viestitse loppuvaiheessa kerroin suoraan, kuinka kaikki ja loppu ja väsynyt olen tähän kaikkeen. Pelkäsin aiemmin, että ihmiseni elämässä kyllästyisivät minuun ja minun valituksiini. Joutuisinko tervehdyttyäni olemaan yksin? Eikö kukaan enää lähtisi kanssani esimerkiksi bilettämään? Nämä olivat kauhukuviani. Aivan täyttä kuraa - tiedän. Mitä enemmän luotin ystäviini, sen läheisemmät välit saavutimme. Älkää ihmiset pelätkö kertoa todellisia kuulumisianne ja tunteitanne, koska se tekee hallaa itselle sekä muille. Ehkä se ei poista ympärillä tapahtuvia asioita, mutta silloin saamme tuntea, ettemme ole täällä maailmassa yksin. Minä haluan kuulla miten ystävilläni ja läheisilläni oikeasti menee. En halua kuulla heistä vain silloin, kun elämä hymyilee, vaan myös silloin, kun se potkii persuksille. Juuri heikkouden näyttäminen on sitä oikeaa vahvuutta. Ei se, että itket naamion takana. 


Tästä piti tulla kerrankin sellainen vähän kevyempi bloggaus, mutta näköjään taas sormet veivät tekstiä omille teilleen. Ajattelin kuitenkin nyt vastata tuohon otsikon kysymykseen. Rehellisesti. Niin että rivien välille ei edes mahtuisi tavaraa. Minulla on ollut hyviä ja huonoja hetkiä viime aikoina. Kouluhommat hengittävät niskaani, mutta motivaationi tehtävien tarttumiseen on pyöreä nolla. Mikä minua vaivaa? Odotin paluutani yliopistolle vuoden kuin kuuta nousevaa, mutta nyt tunnen vain ahdistusta ajatellessani luentoja tai koulun täyttä ruokalaa. Ensiksi mainitut eivät tosiaan anna minulle yhtä paljon kuin ennen. Pohdimme siellä teoriaa asiasta x, johon on sata muuta teoriaa. Huoh. Haluaisin auttaa ihmisiä konkreettisesti. Niin kuin minua autettiin, on autettu ja autetaan yhä. Palasin kouluun ollessani vielä sairaslomalla ja se taisi olla liian hätiköity siirto. Paluu ja muutos ”epänormaalista” tilanteesta ”normaaliin” on ollut liian suuri. Tunnen oloni ihmisten seurassa arvoltani huonoksi ja epävarmaksi, kun katselen heitä esimerkiksi ruokalassa nauramassa itsevarmasti. On kummallista, kuinka itsestä sitä ajattelee aina negatiivisemmin kuin muista. Minä katsoisin todella paljon ylöspäin samoista kokemuksista selvinnyttä henkilöä, mutta itseni näen edelleen osittain maanmatosena. Itsetuntoni kanssa minun pitää vielä tehdä paljon töitä. Koulun vessoista vielä sen verran... Ne eivät jätä kyllä kenellekään arvelujen varaan mitään. Töttöröö, täällä minä olen viimeisessä kopissa.


Olen kokenut viime aikoina myös paljon ällistyttäviä asioita ja tapahtumia, joissa olen saanut nipistää itseäni. Odottavan aika on välillä ollut todella pitkä. Sovitanko minä oikeasti bikinejä ja olenko oikeasti tarvitsemassa niitä tulevaisuudessa? Kyllä, minä ostin ihanat kukkabikinit. Oikeasti. Viikko sitten kävin ystävieni kanssa avantouimassa ja siten myös yhteissaunassa. Avanteellisena saunoin vain muutaman ihmisen kanssa ja uituakin tuli vain pari kertaa kesällä. Nyt jaoin saunan kymmenien ihmisten kanssa. Se tunne siitä, että olin yksi muista, oli riemastuttava. Samalla viikolla lähdin Vaasaan opiskelijatapahtumaan, missä ohjelmassa oli rastirataa ja allasbileitä. Minua jännitti ihan hirveästi lähteä, mutta olin vuosi sitten lyönyt kättä päälle ystäväni kanssa, että ensi vuonna sitten osallistun, kun avanne olisi poissa. No nainen sanoista tekoihin vain. Päivä oli paras pitkään aikaan ja unohdin arpeni ja rosoisen mahani noin sekunnissa. Monet kysyivät niistä, mutta ne eivät määritelleet minua sinä päivänä. Liukumäen laskiessani jouduin uppeluksiin vedessä, mutta nostin lopulta pääni pinnalle. Niin kuin minä tein lopulta myös omassa elämässäni. 

Sun aika kukkaan on puhjeta
kohti taivasta kurkottaa
juuret viimein kylmän kiven murtaa
jos ymmärtää odottaa.

-Tehosekoitin

Nyt on kulunut neljä kuukautta siitä, kun avanne poistettiin. Vessakäyntejä minulle on vakiintunut päivässä noin kuusi seitsemän. Yleensä otan puhelimen tai lehden mukaan vessaan, sillä välillä j-pussin tyhjennys saattaa odottaa itseään. Toivoisin vessareissujen vielä harvenevan, mutta toisaalta olen myös tyytyväinen tähän tilanteeseen, sillä mahani ei ole ollut kipeä sitten joulukuun. Aiheesta voisin papattaa muutaman luennon verran, mutta ehkä maltan taas ensi kertaan. Siispä näihin sanoihin lopetan tältä erää ja toivotan kaikille ihanaa ja aurinkoista kevättä! Ja jos se arska ei paista siellä omassa elämässä, niin muistakaa jakaa huolianne läheisillenne. Toivottavasti silloin ne pilvet karkaavat auringon tieltä sinne kauas pois .

Terkuin, Lauranne

2 kommenttia:

  1. Ihana, kun jaoit taas ajatuksiasi. Aina sieltä löytää sen. Sen yhtäläisyyden. Sen tunteen, että en ole yksin. Muilla on samoja tunteita.

    Itse tajusin pari kuukautta sitten, että mikä minut lopulta parantaa/ paransi. J-pussileikkaus 08/2014, kaikki kerralla. Niin kliseistä niin totta. Aika. Aika siinä mielessä, että tottuu uuteen elämään. Muistan, kun joskus viiden/kuuden kuukauden jälkeen iski jonkin sortin masennus. Sellainen olo, että en suostu. En suostu siihen, etten saa enää KOSKAAN normaalia elämää. En saakeli jaksa miettiä vessoja ja bideitä. Syötkö illalla liian myöhään. Mikä ärsyttää pussia. Kuuluuko vessakäynnillä ääniä. Tuleeko jostain ruuasta kirvelyä. Jne, jne.

    Ajattelin jopa, että onko muka nyt hyvin. EI OLE. Ajattelin, ettei jumankauta kukaan ymmärrä. Yhtä vessaa ja ulostetta koko elämä.

    Mutta aika teki tehtävänsä. Jossain vaiheessa olin, huomaamatta, tottunut uuteen elämään. Ja yhtäkkiä huomasin, että jaahas, okapäiväiset kirvelytkin loppuivat. Ja kappas, työpäivän aikana ei tarvitse edes tyhjentää pussia. Ja päivän ohjelmaa ei tarvitsekaan rytmittää vessojen mukaan. Uskon, että aika auttaa siinä, että kun 'onohtaa' koko asian, niin parantuminen tapahtuu taustalla vahingossa.

    Eli nyt, mitä kuuluu?:) Aidosti, aikasta hienoa. Olen tuntenut jopa sisäistä onnellisuutta pitkästä aikaa. Viimeksi se tunne oli ennen leikkausta. Sellaista onnea, joka meinaa pakahduttaa. Että melkein tekisi mieli onnesta kyynel vierittää. En enää edes 'häpeä' vaillinaista kroppaani. Mutta voi kun lääkärit muistaisivat sanoa, että tällainen leikkaus ja toipuminen niin fyysisesti kuin henkisesti taitaa viedä sen vuoden. Ellei toisenkin. Herrajumala, mikä matka. Kauhea, kivulias, kaiken antava. Mutta aikaa parantaa. Olen varma, että niin käy Laurallekin. Jossain vaiheessa huomaat, että kappas, olen unohtanut pussini. Ja nautit taas naurusta ruokalassa.

    Kyllä, muistan itse sairasloman jälkeen lounaat. Niissä ei ollut mitään hienoa. Mikään syöminen ei ollut hienoa. Ja pah, muka sosiaalinen tapahtuma. Ja tänään nappasin kollegan auton kyytiin ja oltiin Kaivarissa meren rannalla lounaalla. Ja kyllä, se oli sosiaalinen mahtava lounashetki.

    Ihanaa viikonloppua Laura!

    Susanna


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Susanna!

      Ihana, että olet täällä lukemassa ja kommentoimassa ja jaat paljon omia kokemuksia :)) Se on niin ihana tunne, kun löytää vertaistukea ja kokee, ettei ole ajatuksineen yksin.

      Olipas tosi kiva lukea tämä sun kommentti, kun se oli niin positiivinen ja tulevaisuuteen uskoa luova. Aivan mahtavaa, että olet tuntenut tuollaista pakahduttavaa onnellisuutta. Sen olet tosiaan kaiken paskan jälkeen ansainnut. Ja eikö se onnellisuus tunnukin paljon paremmalta, kun on kokenut vaikeuksia, selvinnyt niistä ja sitten se arska alkaa paistaa? Se tuntuu kuin se aurinko porottaisi niin kovaa, että se melkein pakahduttaa. Minäkin olen tuntenut tällaisia tunteita. Varsinkin silloin, kun tajuaa pystyvänsä taas tekemään "normaaleja" asioita ilman juuri sitä vessa-ajattelua. Elämä ei olekaan enää yhtä ulostetta :D

      Ihanaa kevättä! Ja vappuna sitten piknikille taas meren rantaan ;)

      Poista