Kuulumisia ja kommervenkkeja

Kello näyttää tällä hetkellä 5.34. Ulkona on vielä pimeää ja voisin lotota, että siellä satelee. Uni katosi täysin vessanpönttöön, kun jouduin siinä tarpeeksi monta kertaa istuskella peräkkäin lyhyen ajan sisään. Avannetta voisi verrata itseasiassa osuvasti pieneen vauvaan, joka vaatii yölläkin hoitoa ja ravintoa. Olen maaliskuusta asti kerännyt univelkaa ja mahtavia silmäpusseja, sillä uneni ovat jääneet katkonaisiksi yöllisten vessatyhjentelyjen takia. Niitä saattaa kertyä tällä hetkellä neljä viisikin kertaa yössä. Sitten kysytään, että kuinka sua voi väsyttää koko ajan, vaikka nukut kelloakin monesti ympäri. Suurimmaksi osaksi sen takia, että herään ihmettelemään tätä maailmaa usein jo ennen Ylen aamu-tv:tä ja söpöä sääpoika-Joonasta, kiitos Heidi vaan vinkistä. Tutussa nukkupaikassa olen keksinyt ratkaisun ongelmaani. Kuljen vessaan sokkona ja hoidan asiani vain toista silmää auki pitäen.

Ajattelin näin aamutuimaan tuoda teille kuulumisia länsirintamalta ja päivittää päivämääriä. Yleensä ihmisille esitetään kysymys ”Mitä kuuluu?”, mutta minä saan nykyään kysymyksen muodossa ”Miten voit?”. Kiitos kysymästä, voin tällä hetkellä jo paremmin kuin viikko tai kaksi sitten. Ja tottahan se on. Minun kuulumiset ovat tällä hetkellä lähinnä terveydentilaa koskevia päivityksiä. Kun puhuin ensimmäisessä turinoinnissani kirjoittavani kotoa kotisairaanhoidon potilaana, minua hoidettiin infektion takia suonensisäisellä antibiootilla. Silloin luulin vastoinkäymisten olevan takanapäin. Ehdin kuitenkin vain viikon tässä kotosalla maata, kunnes 14.10 jouduin armottomien mahakipujen vuoksi osastolle. Vähän nousi katse taivaalle ambulanssia odottaessa ja kysyin, että mitä nyt vielä. Suoleni, joka oli käyttäytynyt siihen saakka kympin ja papukaijamerkin arvoisesti, oli mennyt juntturaan ja ilmoille heitettiin sana suolitukos.

Just married.

Merkitsin ensimmäisen tekstini alkamaan kronologisista syistä 29.10, vaikka tosiasiassa olin kirjoittanut aloitukseni jo ennen suolitukosta. En halunnut kuitenkaan muuttaa tekstiäni, vaikka lopullinen motivaationi tätä blogia kohtaan syntyi toisella ylimääräisellä sairaalamajoittumiskerralla. Vietin siis 14.-27.10 välisen ajan jo hyvin tutuksi tulleella osastolla, sillä olinhan hyvästellyt hoitajani vain viikkoa aikaisemmin ja no sitä ennenkin jo kerran. Tuota kahta viikkoa en ala kaunistelemaan. Se oli yhtä helvettiä. Tarvitaan vain yksi sana ja ihokarvani nousevat kaikki pystyyn. Nenämahaletku eli nokkis. Letkun tarkoituksena on poistaa mahalaukun sisältöä niin, että potilaan ei tarvitsisi oksentaa, kun suoli ei mahan sisältöä poistaisi. Minä oksentelin jopa silloinkin, kun letku minulla oli. Noin viikon verran nenästä nieluuni ja edelleen mahalaukkuun kulki siis letku, joka oli armoton kurkulle ja henkiselle hyvinvoinnille. Saman ajan elin pelkällä tipparuoalla. Voi äitienpäivä niitä telkkarin ruokamainoksia. Pikkuhiljaa suolikin heräili varjoaineen toimiessa Mr Musclena, mutta pahoinvointi ja pitkään jatkunut syömättömyys olivat vieneet ruokahaluni ja osan elämänhaluakin. Kotiuduin, olin hetken taas kotisairaanhoidon omaisuutta edelleen jatkuvan antibioottikuurin takia ja opettelin uudelleen syömään.

                Tipparuoka on vaihtunut sipseihin ja herkkuihin. Nyt vedetään sitte pohjanmaan kautta.

Nyt olette toivottavasti kartalla tilanteestani ja päivämääristä. Olin vielä ennen tuota viimeisintä osastoreissua epävarma rohkeudestani aloittaa kirjoittamaan julkisesti elämästäni ja vaikeuksistani, mutta kaikki ne kärsimykset saivat minut sisuuntumaan. Pelkäsin muiden reaktioita blogista ja ennen kaikkea minusta itsestäni. Siksi tuo ensimmäinen Prologi odotti päivänvaloaan. En halunnut leimautua blogini vuoksi siksi tytöksi, jolla on tai oli avanne. Nyt se tuntui yhdentekevältä, sillä vihdoin minussa oli munaa tähän. Jos selvisin kaikesta kakasta, minkä läpi minun on täytynyt luovia tässä syksynkin aikana, selviäisin ihan kaikesta. En ala valehtelemaan, että olen sinut kaiken tapahtuneen kanssa. Viisi viikkoa sairaalassa ja pitkittynyt toipilasaika ovat tehneet tehtävänsä. Haluan uskoa hyvään, mutta pelkään aina pahinta. Jokainen vatsakramppi laukaisee hirvittävän pelon sairaalaan joutumisesta ja siitä kuuluisasta pinkistä pyjamasta. Vastoinkäymiset ovat kuitenkin lopulta saaneet minut uskomaan itsekin siihen, että olen kova muija.

Äiti ja iskä, tyttö tulee kotiin!

Huomenna minulla on jälkitarkastus, missä tsekataan veriarvot ja vaihdetaan niitä terveyskuulumisia tohtuurin kanssa. Sen jälkeen tämä tyttö suuntaa kotiin Pohjanmaalle äidin patojen ja pannujen pariin! Jos ei maalla sielu lepää, niin ei sitten missään. Kello näyttää nyt yli kahdeksaa ja ajattelin jatkaa hetken unia, jotta voin taas herätä nukkumaan päiväunet. Tosin olisikohan sääpoika-Joonas töissä tänään...

-Laura