Viime
aikoina olen elänyt enemmän vuoden takaisia päiviä kuin näitä
käsillä olevia. Muistan, kun äitini kanssa itkimme sairaalassa
vuosi sitten saatuani
leikkauspäätöksen. Silloin koko projektiin ennustettu vuoden aika
tuntui mahdottomalta. Kun ajattelin vuotta eteenpäin tilanteessani
(en tietenkään tiennyt mitä
se lopulta sisältäisi - onneksi),
itkin vain hysteerisemmin. Silloin äitini sanoi minulle viisaat
sanat: ”Eteenpäin katsottuna aika ja odottaminen tuntuu pitkältä,
mutta taaksepäin katsottaessa tilanne muuttuu.” Nyt katson vuotta
taaksepäin ja huomaan todellakin, että mahdottomalta tuntunut vuosi
muuttui mahdolliseksi ja istun
tässä suuren projektin läpikäyneenä, terveenä nuorena naisena.
Todellakin, kuluneet päivät tuntuvat nyt lyhyemmiltä mitä
silloin, kun eli niitä hetkiä.
Olihan vuosi pitkä ja raskas, eihän siitä pääse yli eikä
ympäri. Heti ensimmäisen leikkauksen ja avanneshokin jälkeen
aloitin ruksimaan päiviä menneiksi kalenterista ja menin
tyytyväisenä nukkumaan iltaisin, kun olin jaksanut taas yhden
päivän. Pikkuhiljaa tajusin, etten voinut elää odottaen taas
yhden päivän loppumista, vaan minun pitäisi yrittää elää
mahdollisimman täysillä jopa siinä odottamattomassa ja
epämieluisessa tilanteessa. Olinhan saanut uuden mahdollisuuden
elämään.
"kuinka
sun käy
ihminen hauras
vielä
sun itkus öisin korvissani soi
ja vaikka joskus vaarallinen
on
matka silti ihmeellinen
mahdollisuus"
Muistelot
jatkukoon. Syksyllä toisen leikkauksen jälkeen infektoitunut
tilanne mahan ja lantion alueella piti minua hyppysissään ja
sairaalassa viikkoja. Sairaalassa aikaa viettäneet tietävät, että
virikkeet ovat siellä todella vähissä ja ainoaa huvia
sairaala-arkeen
tuo
katon pikkuruutujen laskeminen kerta toisensa jälkeen. Oli muuten
hienoa, kun aina sai eri lukeman! Telkkari oli totta kai mukana niin
hyvässä kuin pahassa. Usein huonekaverit halusivat katsella juuri
eri ohjelmaa kuin sinä samaan aikaan ja kaukosäädin oli yleensä
huoneen vanhimmalla. Toisaalta, jos olisimme jaksaneet väitellä
katsottavasta ohjelmasta, emme olisi olleet sairaalassa.
Perjantai-ilta oli kuitenkin yhteistä aikaa. Vain elämää -ohjelma.
Nimikin antoi meille ironista toivoa. Tämähän on vain elämää!
Yhtenä perjantaina tunsimme kaikki Samuli Edelmannin olevan juuri
meidän huoneessamme ja laulavan meille Veskun
Väliaikaista -kappaletta. Esityksen jälkeen huoneemme täyttyi
tukahdetuista nyyhkäyksistä
ja kukin varmasti omilla vuoteillaan pyyhki kyyneliään kasvoiltaan.
Jokainen halusi silloin uskoi vaikeuksien väliaikaisuuteen ja minä
ainakin sain silloin uskon siihen, että joku päivä kaikki on vielä
hyvin. Minä tein viime vuonna kovan työn sen eteen, että saisin
uuden mahdollisuuden ja voisin nauttia jälleen
elämästä ja olemassaolosta.
Jos selviäisin tästä väliaikaisesta leikkausten ja avanteen
täyttämästä ajasta, voisin kovan työn tuloksena nauttia
melko normaalista elämästä, jonka j-pussileikkaus mahdollistaa
potilaalle. Nyt otan ensiaskelia j-pussilaisena ja voin todeta, että
maksettu kova hinta vuodelta 2014 alkaa maksaa minulle pikku hiljaa
takaisin.
 |
| Laura helmikuussa 2014... |
Ajattelin
nyt hieman avata tuota j-pussin käsitettä, kun monet varmasti
ihmettelevät, että mikä ihmeen pussi ja miksi jii sellainen.
J-pussi- eli IPAA-leikkauksessa
potilaalta poistetaan paksusuoli ja peräsuoli säästäen kuitenkin
peräaukon ja sulkijalihakset, johon ohutsuolesta rakennettu
j-kirjaimen muotoinen suolisäiliö kiinnitetään. Tämä
mahdollistaa normaalin ulostamisen tulevaisuudessa. Joskus
suunnitellussa leikkauksessa j-pussi voidaan rakentaa yhdessä
leikkauksessa, mutta esimerkiksi minun tilanteessa päädyttiin
kolmivaiheiseen leikkausrumbaan. Syy tähän oli fulminantti,
äkillinen vaikea tulehdustila, jossa ulostin vain verta ja
yleiskuntoni laski kuin lehmänhäntä. Uhkana
oli suolen puhkeaminen ja siitä johtuen mahdolliset kamaluudet, joista en olisi
todennäköisesti siinä kunnossa selvinnyt.
En vieläkään lakkaa ihmettelemästä lääketieteen kehitystä.
Minun oma ohutsuoleni toimii tällä hetkellä ”paksusuolena”,
joka mahdollistaa ulostamisen normaalia reittiä. Kiittäkäämme
j-pussilaiset siis kaikki ohutsuoliamme, jotka ottavat suurta
monopoliasemaa suolistossamme. Toki jatkossa käymme useammin
vessassa ja tarkkailemme neste-ja suolatasapainoa ja muutenkin
ruokavaliotamme. Pureskelemme ruokamme hyvin ja syömme pieniä
annoksia muutaman tunnin välein. Eikös tämä olisi hyvä
elämäntyyli myös muille kuin j-pussilaisille?
Avanne
ei siis jäänyt pysyväksi minun kohdallani, sairauteni on leikattu
minulta pois ja pystyn elämään melko normaalisti näistä
jiikirjaimen muotoisista kummallisuuksista huolimatta. Tässä on
minun tilaisuuteni käyttää tämä uusi annettu mahdollisuus
hyväksi. Asiat olisivat voineet mennä toisinkin, mutta tässä minä
vain porskutan. Nyt olisikin
hyvä aika muutokselle! Ennen sairastumistani olin erittäin
stressaantunut ihminen. En osannut sanoa ei. Yritin miellyttää
kaikkia muita päätöksilläni paitsi itseäni. Elin enemmän muille
kuin itselleni. Tuntuikin erittäin väärältä saada tällainen
sairauspalkka siitä hyvästä, että olin yrittänyt olla muille
kiva ja kohdella muita hyvin.
Tiedän, ettei seepra vain noin pääse irti raidoistaan enkä
minäkään halua muuttua kuin sen verran, että oppisin tervettä
itsekkyyttä enkä miettisi muiden mielipiteitä ainakaan
ratkaisevasti. Uskon siihen,
että ihmisen pitää kohdata jokin kriisi ennen kuin muutos on
mahdollinen. Tiedän kyllä, että sairauttani on ruokkinut se
valtava stressin määrä. Koulussa olen aina halunnut menestyä ja
huomaan myös tässä kirjoittaessani
pyyhkiväni koko ajan muka huonoja lauseita pois. Yhteiskunnan luomat
paineet eivät yhtään helpota. Pitäisi olla kaunis ja menestynyt,
heikkoudet ovat heikoille.
Mites tällainen arpinen j-pussilainen? Meidän tulisi muistaa, että
jokainen kokee elämässään vastoinkäymisiä. Toiset pienempiä ja
toiset taas suurempia, mutta vastoinkäymisiä kuitenkin. Tällainen
arpinen ja matalaksi lyöty suolivammainen näyttää vahvuutensa ja
kyntensä juuri silloin. Lopulta lyötyjen
ihmisten kohtaamat vaikeudet
muuttuvat voimavaraksi ja heikkouksista tulee vahvuuksia, joiden
avulla ihmiset
luovivat
itsensä
tulevista myrskyistä. Elämästä
ei kukaan vain selviä ilman, että jalat kastuvat. Ensi kerran
muistaa vain pukea ne kumpparit jalkaan.
 |
| ...ja Laura helmikuussa 2015. |
Minulla
on siis tulevaisuudessa projektia niin itseni kuin uuden kehoni
kanssa. Pitää muistaa, että kaikki eivät saa second
chanceja täällä elämässä.
Minun elämälleni on jaettu
nyt tällaiset kortit ja on aika oppia pelaamaan niiden kanssa.
Pakasta voisin kuitenkin nostaa pari vaihtokorttia, jotta saisin
stressittömämmän ja vähemmän perfektionistisen elämäntyylin.
Äitini toivoisi kovasti, että minusta tulisi siistimpi ihminen. Se
taitaa kuitenkin olla liian radikaali muutos :) hihi. Haastanpa
siis nyt kaikki miettimään
uusia mahdollisuuksia ja muutoksia, jotka voisivat antaa paljon
nykyiselle
elämälle. Loppuun linkitän
minulle ja meidän perheelle tärkeän kappaleen, jossa lauletaan
juuri mahdollisuudesta. Kappale ei ehkä kerro juuri sairastumisesta,
mutta sanomahan on kuulijan korvissa oli kyseessä mikä laulu
tahansa. Äiti kertoi kuulleensa tämän ensi kerran radiossa
syksyllä sen jälkeen, kun veivät minua terveyskeskukseen ja
lopulta saattelivat ambulanssiin.
Minä rupean tästä eteenpäin siis ottamaan pieniä tipuaskelia kohti muutosta. Kaadun varmasti monen monta kertaa, mutta lupaan nousta ylös. Saa tulla messiin!
Samuli Edelmann - Mahdollisuus (Ylempi lainaus kyseisen kappaleen kertosäkeestä)
Terkuin, Laura
