Vuosipäivä

”Tiedätkö sen tunteen, kun vaeltaa vaan pimeässä talossa ja ainut valonlähde on rikkinäinen hehkulamppu, joka rätisee ja antaa valoa vain nimeksi? Mä oon siellä ja etin ulospääsyä, mutta tällä hetkellä ei vaan tahdo jaksaa yhteenkään käytävään etsimään sitä ovea, josta pääsis pois. Ja emmä tällä nyt puhu siitä, että hyppäisin tuosta kutosesta alas, vaikka näitten kipujen, ahdistusten ja pelkojen paino joskus tuntuukin liian raskaalta kannettavaksi.”

Näin kirjoitin päiväkirjaani vuosi sitten, vain päivä ennen ensimmäistä leikkausta. Tämä sininen Muumipeikon kuvalla varustettu muistikirja on kultaakin kalliimpaa minulle, sillä se sisältää minun seikkailuni ilot ja surut päivämäärineen. Muistan elävästi, kun kirjoitin tuon ylemmän pätkän. Istuin samaisen pöydän ääressä kuin nytkin, mutta tyttö on eri. Se tyttö  oli peloissaan, ahdistunut ja surullinen. Suorastaan epätoivoinen. Luurissa soi Suojelusenkelit ja muut itkuvirret. Se Laura oli luopunut toivosta, että joskus jonain päivänä olisivat asiat taas hyvin. Edessä seuraavana päivänä olisi iso leikkaus, minkä jälkeen mikään ei olisi kuin ennen ja mahalle nousisi avanne. Se oli kaiken kaikkiaan erittäin pelottavaa aikaa. Kevät oli alkamassa auringonpaisteineen ja iloisine ihmisineen, mutta minun elämääni valaisi vain tuo rikkinäinen rätisevä hehkulamppu.

Muistan leikkausta edeltäneet päivät hyvin. Olimme pikkusiskoni kanssa käyneet lauantai-iltana (15.3) elokuvissa ja ulkona syömässä. Vietimme ns. viimeistä ehtoollista ja viimeisiä hauskoja hetkiä. Tuntui kuin jokainen asia olisi viimeinen elämässäni. Liikennevaloissa meidät pysäytti miesjoukko, joka maanitteli meitä kanssaan keilaamaan ja juhlimaan. Mietin silloin itseäni keilaamassa ja melkein nauroin ääneen. Palloja en olisi saanut varmaan edes nostettua ylös. Kämmenselkäni kanyyli olisi varmasti myös ilahtunut. Kiitimme siis kohteliaasti ja jatkoimme matkaa. Ajattelin silloin, että mahtaako kukaan kaksilahkeinen enää ikinä ehdotella moisia. On muuten hassua, kuinka toiset ihmiset eivät näe tuskiamme, vaikka itsestä tuntuisi, että pään päällä lukee kissankokoisin kirjaimin ”SAIRAS”. Vastaantulijasta kaupungilla emme tiedä, millaista elämäntarinaa hän on kirjoittanut tai joutunut kirjoittamaan. Avanteen kanssa luulin, että jokainen katse koski minun vatsaani ja katse kertoi minulle, että hän tietää. Moni on kysynyt minulta, että miten pystyin olemaan niin avoin sairaudestani. Minusta tuntui helpommalta kertoa itse ihmisille tapahtuneesta, koska en kestänyt juuri niitä muka tietäviä katseita. Sama asia, jos meni nuorempana kouluun finni nenässä. Siitä oli pakko alkaa itse puhumaan ennen kuin tuntui siltä, että ihmiset huomasivat muhevan finnini. Tosiasiassa nuo katseet olivat vain omassa pienessä päässäni ja omassa häpeäntunteessa, minkä heijastin muihin.

Viimeinen ehtoollinen.

Maaliskuun 16.päivänä eli leikkausta edeltävänä päivänä täytimme Lotan kanssa paljon ristikoita. Tosiasiassa katsoimme oikeat sanat netistä ja täytimme kohdat huokaisten, että kyllähän me tää nyt oikeasti tiedettiin. Tuntui hyvältä vain onnistua jossakin. Sitten Lotta lähti ja ikävä jäi. Illalla luokseni saapui läjä kavereita, joiden tsemppaukset ilahduttivat ja auttoivat. Minulla on aina ollut aiemmin tapana surussa ja murheessa kyyristyä itseeni ja peittojen alle tuppisuisena. Nyt minä puhuin ja puhuin. Avauduin oikein kunnolla. Ystävieni kanssa etsimme plussia ja miinuksia avanteesta ja yksi on jäänyt ylitse muiden mieleeni. Plussaksi laskimme sen, että vessapaperia säästyisi avanteen myötä. Paskapuhetta! Tuntui, että paperi oli koko ajan lopussa. Yökylään illalla minun luokseni saapui kaksi läheistä ystävääni, joiden kanssa valvoimme pikkutunneille asti. En olisi halunnut ikinä sen yön loppuvan, sillä jokainen kuluva minuutti veisi minua lähemmäksi leikkaussalia. Jospa kellot vain voisi pysäyttää. Minua kohdeltiin kuin prinsessaa sinä iltana. Sain kivan väriset varpaankynnet sekä hierontaa. Yöllä hiljaisuuden laskeutuessa minut valtasi kuolemanpelko. Leikkaukset eivät ikinä ole riskittömiä. Mitä jos en enää heräisi nukutuksesta? Vaikka olin kuinka valmis heittämään pyyhkeen kehään, en kuitenkaan halunnut kuolla. En halunnut elää avanteen kanssa, mutta en kuitenkaan ollut valmis jättämään tätä maailmaa. Olin todella sekaisin.

Aikaisin aamulla ajoimme TAYSiin ystävieni Hennan ja E-P:n kanssa. Oli Hennan syntymäpäivä. Kotona peiton alla ennen lähtöä olin sivellyt tasaista mahaani ja katsellut peilistä sen mustelmaista ihoa, jonka napapiikit olivat aiheuttaneet. Hyvästelin mahani ensimmäisen kerran silloin ja toisen kerran mielessäni, kun nukutusmaski laskeutui naamalleni. Autossa itkin, kun Suomipopilta kuului minun kappaleeni. Kaija Koon Kuka sen opettaa. Olisin halunnut liimautua siihen autonpenkkiin kiinni ja elää elämäni vaikka siinä ennemmin kuin jatkaa aina osastolle, missä minua malttamattomasti odottivat tukisukkahousut ja valkoinen takaa auki oleva leikkauskaapu. Sormukset ja muut korut jäivät osastolle, mutta niin myös osa minusta. Minä heräsin avanteellisena heräämöstä hirveissä kivuissa ja sanoin tervetuloa aikuistumiselleni. Henna syntymäpäivänään oli minua vastassa osastolla. Hän piti minua kädestä, toimi kuumana sihteerinä ja vastaili saapuneisiin viesteihin. Henna ja E-P olivat tukenani koko päivän, vaikka en itse sitä syvässä unessa  tiennyt. Ja niin oli moni muukin.

Sellaista vuosi sitten. Nyt tämän hetken Laura kuuntelee samoja lauluja mitä silloin. Näillä kappaleilla tulee olemaan todella suuri merkitys minulle aina. Ne tuottavat tuskaa, mutta ennen kaikkea ne saavat minut arvostamaan nykyhetkeä entistä enemmän. Vuosi sitten olin peloissani ja vihainen koko maailmalle, mutta nyt osaan nähdä myös positiivisia seurauksia sairastumisestani. Se päiväkirjaan kirjoittanut Laura oli puoli metriä pienempi henkisesti kuin nyt blogiin kirjoittava. Silti pieni katkeruus nousee välillä pintaan ja mietin, että miksi juuri minä. Välillä ahdistaa ja lujaa. Itkettää. Tunnen olevani erilainen kuin muut. Ei kaikkia asioita tarvitse kuitenkaan heti hyväksyä. Vihasin niitä Kyllä se siitä ajan kanssa-lohdutuksia sairausaikanani, koska ne olivat pelkkää sanahelinää ja sillä hetkellä tuntuivat todella turhilta. Vihasin niitä ehkä enemmän kuitenkin sen takia, että tiesin sanonnan lopulta olevan oikeassa. Aika on oikeasti paras ystävämme täällä mitä toipumiseen tulee. Suurin ero viime vuoden Lauran ja tämän vuoden Laura välillä onkin se, että silloin vuosi takaperin minä sairastin. Nyt minä toivun.

Sisko ja sen sisko.

Kevät on tullut tänäkin vuonna ja aurinko paistaa pitkän piileskelyn jälkeen. Kauan odotettu kesä on tulossa! Istahdin siis viime sunnuntaina kerrostaloni pihan keinuun ja otin koko ajan kovemmat ja kovemmat vauhdit. Ylemmäs ja ylemmäs. Arskat päässä ja elämä edessä. Muumipapan sanoin: Minä tunsin itseni niin onnelliseksi, etten edes pelännyt sen hetken menevän ohi.

-Laura