Äidille

Kuka muistaa kaikkien ystäviesi nimet, kun isäsi ei niitä muista? Kuka osaa parhaiten matkia Aku Ankan puhetta? Kuka ottaa syliin, kun olet surullinen? Kuka tuo sairaalaan Hesburgin juustoaterian heti, kun vain pyydät? Kuka sairastaa kanssasi, kun sinä sairastat? Kuka käskee sinua olemaan vahvempi ja sanomaan ei? Kuka valittaa alituisesti auki jääneistä korkeista? Kuka on blogisi innokkain lukija? Kuka laittaa maailman parasta ruokaa? Kuka laittaa sinulle ruokaa, kun olet liian sairas kokataksesi? Kuka asuu kanssasi yksiössä sairastaessasi, vaikka on itse tottunut maaseudun omakotitaloon ja rauhaan? Kenellä on käsilaukku kuin Muumimammalla? Kuka siivoaa jälkesi? Kuka on paras esikuvasi elämään? Kenen vaatteita saa aina lainata? Kuka laittaa aamulla pöydälle riviin pillereitä ja vitamiineja? 

Jumala ei voi olla kaikkialla yhtä aikaa.
Siksi hän loi äidin.
-Kahlil Gibran-

Kuka pelkää puolestasi, kun lähdet ensimmäistä kertaa auton rattiin kuskiksi? Kuka ei saa silloin yöllä nukuttua? Kuka myös valittaa jatkuvasti ajamisestasi ja turvavälistä, jota ei kuulemma ole? Kuka laittaa volyymia autossa aina pienemmälle? Kuka sujauttaa taskuusi rahaa lähtiessäsi kotoa? Kuka auttoi sinua avanteen hoidon kanssa? Kuka hieroo niskojasi, kun ne ovat kipeät? Kuka tietää heti, kun yrität huijata? Kuka tyrkyttää väkisin sinulle suolavettä ja metukkaa oksennettuasi? Kuka on hyvää leffaseuraa? Kuka myöskin nukahtaa yleensä kesken elokuvan? Kuka herää huonosti aamulla? Kuka on kaunis? Kuka on onnellinen puolestasi aina? Kuka ei välitä siitä mikä sinusta tulee isona, kunhan olet onnellinen? Kuka kuivaa kyyneleesi? Kuka rakastaa lastaan ehdoitta vaikka mikä olisi? 

Vastaus näihin kysymyksiin on äitini. Hyvää äitienpäivää äidille, mummulle ja kaikille äideille! Olkoon päivänne sellainen kuin ansaitsette - olette parhaita. 

Halauksin, Laura

Kuka jää vierellesi, vaikka muut lähtisivät?

Käsi kädessä kuljemme

Ihanaa toukokuun alkua kaikille! Kesä alkaa kolkutella jo kevään ovelle, että joko on minun vuoroni. Ja sehän sopii minulle! Kukkamekot ja pikkuruiset topit on kaivettu kaapista pölyttymästä jo alkutalvesta. Avanteen poiston ja haavojen parantumisen jälkeen minä halusin vain mallata itseäni peilistä niin uusine hankintoineni kuin vanhoine rätteineni. Vanhakin vaate tuntui kuin uudelta vuoden pitämättömyyden jälkeen. En ala valehtelemaan, etteikö avanne vaikuttanut vaatteisiini ollenkaan. Yllätyin kuitenkin, kuinka paljastaviakin kokonaisuuksia pystyin viime kesänä pitämään. Edellyttäen tietenkin, ettei mahaa päästänyt pullottamaan. Sanainen arkkuni tästä aiheesta on vielä avaamatta, mutta lupaan palata pian samaan aiheeseen. 

Vappuista Lauraa.

Huhtikuu menikin ihan huomaamattani ohi kiireen keskellä, ja olen saanut siitä paljon palautetta. Nimittäin mahaltani. Pahemmilta kivuilta olen toistaiseksi välttynyt, mutta nyt huomaan j-pussilaisena paljon konkreettisemmin stressin vaikutuksen mahan toimintaan. Välillä sitä sattuu persiiseenkin niin julmetusti että. Nämä tuntuvat kuitenkin pieniltä asioilta siihen nähden, kuinka paljon elämänlaatuni on parantunut ja kuinka pystyn nauttimaan elämästä. Ja arvatkaa vain, kuinka paljon nautinkin. Voin jopa hyvinä päivinä sanoa kaverilleni, että ei, mene sinä vain ensin vessaan. Suurin syy stressiini johtui koulusta, josta taisin haukata noin vuoden tauon jälkeen liian suuren palasen. Tämä palanen sisälsi paljon hikeä, yövalvomisia, englanninkielisiä tiileskiven paksuisia kirjoja ja toisaalta myös hukkaan heitettyjä tunteja. Mikä piru siinä on, kun en pääse niistä perfektionistin raidoista eroon, vaan jokainen kurssi tulisi suorittaa niin kuin hirttosilmukka odottaisi hieman huonommasta numerosta? Olen kuitenkin ylpeä itsestäni, sillä tämän toipilaskevään tuloksena saaliina rekisterissä odottaa 25 opintopojoa. 

Muutenkin kevät on tuonut mukanaan kaikkea jännää! Kävimme ystäväni Tepon kanssa katsomassa Tapparan ja Kärppien kohtaamista Hakametsässä ja huhhuh. Miten minun mahani kestää muka tällaisia jännäreitä? Huonostihan siinä kävi näin oranssisilmäisenä, mutta olihan taas trillerit. Ja heti perään alkoi sitten kaksi viikkoa kestävä pumpun rasitustesti jääkiekon MM-kisojen muodossa. Vappukin sisälsi kaikkea kivaa Särkän Märkineen ja vappuhumbaloineen, kun Särkänniemi ja Tampereen kaupunki täyttyi eri värisistä haalareista. Itsekin vedin turkoosit haalarini jalkaan ja nautin Särkkiksen kieputtimista sateisesta säästä huolimatta. On vain niin hienoa kokea se tunne, että minä pystyn tähän. Pää alaspäin ja meikit poskilla sateesta tietäen, että on ansainnut jokaisen onnen hetken. Kaiken tämän lisäksi sain vihdoin liityttyä Finnilcon yhdistyksen sekä Facebookin Avanne- ja vastaavasti leikattujen ryhmän jäseneksi. Tähän oikeastaan liittyy tämän kertainen aiheeni. Vertaistukeen ja sen antamaan voimaan.

Tappara - Kärpät. Itse maalattu poskimaalaus muistutti minua siitä, miksei minusta tullut taiteilijaa.

Sairaalassa maatessani tunsin oloni jollain kierolla tavalla turvalliseksi. Olin sairas ja väsynyt, mutta niin olivatkin muutkin vierustoverini. Näin sosiaalipsykologian opiskelijana on hyvä paasata ihmisen luontaisesta tarpeesta kuulua johonkin ryhmään. Minä kuuluin tuollon ryhmään, jota yhdistivät lääkärin ja labrahoitajien odottelut, huonot tulokset tai mauttomat sairaalapöperöt. Minä olin identiteetiltäni sairas enkä tuntenut muualla kuin sairaalassani kuuluvani joukkoon. Silloin vertaistuen määrä nousi arvoon arvaamattomaan. Minä muistan ensimmäisestä leikkauksesta Mirvan, joka oli itse toisessa leikkausvaiheessa. Sain häneltä kullanarvoisia vinkkejä avanteen hoitoon ja tsemppauksia, mitkä nostivat minua aina hieman ylemmäs sieltä sängynpohjalta. Toinen leikkaus toi elämääni Minnan, jonka kanssa edelleen pidän yhteyttä. Kävimme Minnan kanssa viime syksynä läpi samanlaisia vaiheita ja yhteys oli syntynyt - ikäerosta huolimatta. Häntä saan kiittää enkelikorusta, joka antoi minulle voimaa synkimpinä hetkinä. Siitä samaisesta korusta tatuoin itselleni tulevaisuudessa siluetin, jotta se sama enkeli suojelisi minua elämän tulevissakin myrskyissä. Piia oli myös minun pitkäaikainen huonekaverini. Jäin kaipaamaan häntä paljon jälkeenpäin, sillä emme vaihtaneet yhteystietoja. Joten Lukko-fani Piia hei täällä sua kaivataan! Ja vitoshuoneen Arto ja hänen vaimonsa. En ikinä unohda sitä hetkeä, kun he lähtiessään tulivat halaamaan minua ja toivottamaan parempaa jatkoa. 

Ihania ihmisiä, joista kukaan ei ansainnut saamaansa kohtaloa. Emme olisi luultavasti sairaalan ulkopuolella tavanneet, mutta sairautemme yhdisti meitä. Tiesimme, miltä tuntuu, kun nenään työnnetään letku. Tiesimme, miltä leikkauskivut tuntuvat. Totta kai ihmiset tuntevat erilailla asioita, mutta silti me tiesimme suurin piirtein miltä nuo kauheudet tuntuivat. Sitä oli turhaa yrittää selittää ihmiselle, joka ei ole kokenut vastaavaa. Minä voin itse vain yrittää ymmärtää jonkin muun kauheuden kokemuksen, mutta muuhun en pysty. Se tunne kaiken oudon ja suuren elämänmuutoksen edessä, että en ole yksin, on voimaannuttava. Kaikki se tuki minkä sain ja olen saanut ystäviltäni ja läheisiltäni on ollut korvaamatonta. Kuitenkin olisin sairastuessani halunnut ja myös tarvinnut oman tukihenkilön, joka olisi ollut samoja ikiä oleva ja samoja kokenut henkilö. Oikeanlaista henkilöä ei kuitenkaan löytynyt heti enkä jaksanut käyttää vähäisiä voimiani tuen etsimiseen. Syksyllä kaiken mennessä päin pyllyä tutustuin jo yllä mainittuihin henkilöihin ja tajusin, kuinka paljon tukihenkilö olisi auttanut minua. Silloin syntyi suuri tarpeeni kirjoittaa kokemuksistani. Halusin itse olla vertaistuki bloggarin muodossa. Ensi vuonna aloitan sitten tukihenkilökoulutuksen, jotta voisin käyttää kokemuksiani muiden auttamiseen ja löytää myös tarkoituksen omaan sairastumiseeni. 

Täytyy täällä kyllä kiittää Finnilcon yhdistyksen lehteä, joka on alkanut tipahdella myös minun postiluukustani. Mahtavasti toteutettu lehti täynnä ihmisten kohtaloita, ei voi muuta sanoa. Aiheuttaisinkohan julkisessa mediassa shokin, jos ottaisin kuvan yhdistyksen lehdestä ja suklaalevystä? Hyvin monet kun lukevat Trendin ja Cosmon kaltaisia lehtiä. Facebookin ryhmästä on muodostunut minulle myös todella tärkeä vertaistuen lähde, sillä siellä ihmiset kertovat jokapäiväisistä kokemuksistaan avanteista ja j-pussista. Tämä sopii tällaiselle uudelle j-pussilaiselle. Siellä meidän ryhmäläisten ei tarvitse selitellä, että mitä mitäkin asia tarkoittaa ja jokainen voi kertoa omasta vessaelämästään ilman punasteluja. Voin todellakin suositella jokaiselle avanne- tai vastaavasti leikatulle facebooklaiselle kyseistä ryhmää. 

Tässäpä tätä asiaa taas yhdelle kerralle. Leijonien matsi odottaisi tuolla innokasta faniaan! Voisin valmiiksi jo kaivaa itselleni kuopan tuohon vanhempieni sohvaan. Saavuin tosiaan eilen viettämään Keski-Pohjanmaan rauhaan pientä hengähdystaukoa kaupungin hälinästä. Arvatkaa muuten mitä. Varasimme Lotan kanssa Teneriffan matkan 19.päivälle tätä kuuta! Lisää vettä vain myllyyn. Heittelemme täällä kotona ilmoille aktiviteetteja aina vuokra-autosta vesiskoottereihin. Vanhempamme eivät nuku varmasti koko viikkoon silmällistäkään. Toistaiseksi annamme kuitenkin heidän nukkua yönsä. Palaamisiin taas ensi kertaan! 

Teidän, Laura

Hei hei mitä kuuluu

Kaikkihan tietävät sen tunteen, kun otsikon kysymykseen ihmiset vastaavat, että ihan hyvää tai ei mitään ihmeellistä. Olen syyllistynyt tähän itsekin, koska ajattelen säästäväni ihmisten korvia (tai näin teknologian kulta-aikana silmiä) näillä kuluneilla sanoilla, jotka eivät kerro yhtään mitään. Elämään kuuluu aina jotakin. Jos ei omasta mielestä, niin kysyjä saattaa olla eri mieltä. Olisi hienoa, jos keskustelu jatkuisi jouhevasti eteenpäin kuulumisten kysymistenkin jälkeen eikä esimerkiksi viestit sisältäisi pelkkiä hymiöitä tai maanitteluja, että kertoisit nyt. Itse olen valitettavasti sortunut kuulumisten panttaamiseen ja vastaillut ärsyttävän sisällöttömästi. Näin etenkin silloin, kun olin todella heikossa kunnossa ja henkisesti alamaissa sairausaikanani.

No eipä tässä, täällä mä makaan. Tällainen oli hyvin tyypillinen Lauran vastaus huonoina aikoina niin sairaalassa kuin kotonakin. Tuo lyhyt vastaus itsessään ei kerro mitään todellisista kuulumisista, mutta rivit tulvivat tietoa. Ne huutavat avunhuutoja ja tukahdutettuja tunteita. Elämä antoi kaikkea muuta kuin hyvää, mutta kaverin kysymykseen vastauksena oli välinpitämätön vuosisadan vähättely. Se ei johtunut siitä, että ystävä ei ole tärkeä tai siitä, etten halunnut kertoa hänelle asioiden oikeaa laitaa. Minä halusin suojella ystäviäni ja läheisiäni kaikelta siltä ryöpyltä, minkä olisin kaatanut pian jonkun niskaan. Olisin halunnut kertoa heille, että mulla menee tosi hyvin ja tänään oli hyvä päivä. En halunnut vastata, että tänään olen hautonut kamalia ajatuksia samalla, kun hoitajat yrittivät kuudennetta kertaa saada kanyylia edes jonnekin kuivista suonistani. Koska en voinut kuitenkaan valehdella, päädyin lauseeseen, mikä ei sisältänyt sanoja ”hyvä” tai ”huono”. Joskus en pystynyt vastaamaan ollenkaan. Välillä whatsappissa lukemattomia viestikeskusteluja saattoi olla yli 20. En vain pystynyt myöntämään, että kyllä, minä Laura, olen kipeä niin henkisesti kuin fyysisestikin. En halunnut myöskään huolestuttaa ketään. Monesti nämä minun yritykset jäivät suutareiksi, sillä vastauksena viestiini tuli epäilevä kysymys ”Oikeastiko?”.

No enhän minä kauan tällaista kulissia jaksanut pitää yllä. Sairaalassa käyneet ihmiset kyllä näkivät, kuinka kärsin esimerkiksi nenämahaletkuisena potilaana. Silloin ei läppä lentänyt eivätkä yleensä niin iloiset kasvot nähneet hymynkarettakaan, vaan pelkästään kyyneliä. Odotin sitä hetkeä, että saisin kertoa läheisilleni jotain positiivista. Myös viestitse loppuvaiheessa kerroin suoraan, kuinka kaikki ja loppu ja väsynyt olen tähän kaikkeen. Pelkäsin aiemmin, että ihmiseni elämässä kyllästyisivät minuun ja minun valituksiini. Joutuisinko tervehdyttyäni olemaan yksin? Eikö kukaan enää lähtisi kanssani esimerkiksi bilettämään? Nämä olivat kauhukuviani. Aivan täyttä kuraa - tiedän. Mitä enemmän luotin ystäviini, sen läheisemmät välit saavutimme. Älkää ihmiset pelätkö kertoa todellisia kuulumisianne ja tunteitanne, koska se tekee hallaa itselle sekä muille. Ehkä se ei poista ympärillä tapahtuvia asioita, mutta silloin saamme tuntea, ettemme ole täällä maailmassa yksin. Minä haluan kuulla miten ystävilläni ja läheisilläni oikeasti menee. En halua kuulla heistä vain silloin, kun elämä hymyilee, vaan myös silloin, kun se potkii persuksille. Juuri heikkouden näyttäminen on sitä oikeaa vahvuutta. Ei se, että itket naamion takana. 

Tästä piti tulla kerrankin sellainen vähän kevyempi bloggaus, mutta näköjään taas sormet veivät tekstiä omille teilleen. Ajattelin kuitenkin nyt vastata tuohon otsikon kysymykseen. Rehellisesti. Niin että rivien välille ei edes mahtuisi tavaraa. Minulla on ollut hyviä ja huonoja hetkiä viime aikoina. Kouluhommat hengittävät niskaani, mutta motivaationi tehtävien tarttumiseen on pyöreä nolla. Mikä minua vaivaa? Odotin paluutani yliopistolle vuoden kuin kuuta nousevaa, mutta nyt tunnen vain ahdistusta ajatellessani luentoja tai koulun täyttä ruokalaa. Ensiksi mainitut eivät tosiaan anna minulle yhtä paljon kuin ennen. Pohdimme siellä teoriaa asiasta x, johon on sata muuta teoriaa. Huoh. Haluaisin auttaa ihmisiä konkreettisesti. Niin kuin minua autettiin, on autettu ja autetaan yhä. Palasin kouluun ollessani vielä sairaslomalla ja se taisi olla liian hätiköity siirto. Paluu ja muutos ”epänormaalista” tilanteesta ”normaaliin” on ollut liian suuri. Tunnen oloni ihmisten seurassa arvoltani huonoksi ja epävarmaksi, kun katselen heitä esimerkiksi ruokalassa nauramassa itsevarmasti. On kummallista, kuinka itsestä sitä ajattelee aina negatiivisemmin kuin muista. Minä katsoisin todella paljon ylöspäin samoista kokemuksista selvinnyttä henkilöä, mutta itseni näen edelleen osittain maanmatosena. Itsetuntoni kanssa minun pitää vielä tehdä paljon töitä. Koulun vessoista vielä sen verran... Ne eivät jätä kyllä kenellekään arvelujen varaan mitään. Töttöröö, täällä minä olen viimeisessä kopissa.

Olen kokenut viime aikoina myös paljon ällistyttäviä asioita ja tapahtumia, joissa olen saanut nipistää itseäni. Odottavan aika on välillä ollut todella pitkä. Sovitanko minä oikeasti bikinejä ja olenko oikeasti tarvitsemassa niitä tulevaisuudessa? Kyllä, minä ostin ihanat kukkabikinit. Oikeasti. Viikko sitten kävin ystävieni kanssa avantouimassa ja siten myös yhteissaunassa. Avanteellisena saunoin vain muutaman ihmisen kanssa ja uituakin tuli vain pari kertaa kesällä. Nyt jaoin saunan kymmenien ihmisten kanssa. Se tunne siitä, että olin yksi muista, oli riemastuttava. Samalla viikolla lähdin Vaasaan opiskelijatapahtumaan, missä ohjelmassa oli rastirataa ja allasbileitä. Minua jännitti ihan hirveästi lähteä, mutta olin vuosi sitten lyönyt kättä päälle ystäväni kanssa, että ensi vuonna sitten osallistun, kun avanne olisi poissa. No nainen sanoista tekoihin vain. Päivä oli paras pitkään aikaan ja unohdin arpeni ja rosoisen mahani noin sekunnissa. Monet kysyivät niistä, mutta ne eivät määritelleet minua sinä päivänä. Liukumäen laskiessani jouduin uppeluksiin vedessä, mutta nostin lopulta pääni pinnalle. Niin kuin minä tein lopulta myös omassa elämässäni. 

Sun aika kukkaan on puhjeta
kohti taivasta kurkottaa
juuret viimein kylmän kiven murtaa
jos ymmärtää odottaa.
-Tehosekoitin

Nyt on kulunut neljä kuukautta siitä, kun avanne poistettiin. Vessakäyntejä minulle on vakiintunut päivässä noin kuusi seitsemän. Yleensä otan puhelimen tai lehden mukaan vessaan, sillä välillä j-pussin tyhjennys saattaa odottaa itseään. Toivoisin vessareissujen vielä harvenevan, mutta toisaalta olen myös tyytyväinen tähän tilanteeseen, sillä mahani ei ole ollut kipeä sitten joulukuun. Aiheesta voisin papattaa muutaman luennon verran, mutta ehkä maltan taas ensi kertaan. Siispä näihin sanoihin lopetan tältä erää ja toivotan kaikille ihanaa ja aurinkoista kevättä! Ja jos se arska ei paista siellä omassa elämässä, niin muistakaa jakaa huolianne läheisillenne. Toivottavasti silloin ne pilvet karkaavat auringon tieltä sinne kauas pois .

Terkuin, Lauranne

Vuosipäivä

”Tiedätkö sen tunteen, kun vaeltaa vaan pimeässä talossa ja ainut valonlähde on rikkinäinen hehkulamppu, joka rätisee ja antaa valoa vain nimeksi? Mä oon siellä ja etin ulospääsyä, mutta tällä hetkellä ei vaan tahdo jaksaa yhteenkään käytävään etsimään sitä ovea, josta pääsis pois. Ja emmä tällä nyt puhu siitä, että hyppäisin tuosta kutosesta alas, vaikka näitten kipujen, ahdistusten ja pelkojen paino joskus tuntuukin liian raskaalta kannettavaksi.”

Näin kirjoitin päiväkirjaani vuosi sitten, vain päivä ennen ensimmäistä leikkausta. Tämä sininen Muumipeikon kuvalla varustettu muistikirja on kultaakin kalliimpaa minulle, sillä se sisältää minun seikkailuni ilot ja surut päivämäärineen. Muistan elävästi, kun kirjoitin tuon ylemmän pätkän. Istuin samaisen pöydän ääressä kuin nytkin, mutta tyttö on eri. Se tyttö  oli peloissaan, ahdistunut ja surullinen. Suorastaan epätoivoinen. Luurissa soi Suojelusenkelit ja muut itkuvirret. Se Laura oli luopunut toivosta, että joskus jonain päivänä olisivat asiat taas hyvin. Edessä seuraavana päivänä olisi iso leikkaus, minkä jälkeen mikään ei olisi kuin ennen ja mahalle nousisi avanne. Se oli kaiken kaikkiaan erittäin pelottavaa aikaa. Kevät oli alkamassa auringonpaisteineen ja iloisine ihmisineen, mutta minun elämääni valaisi vain tuo rikkinäinen rätisevä hehkulamppu.

Muistan leikkausta edeltäneet päivät hyvin. Olimme pikkusiskoni kanssa käyneet lauantai-iltana (15.3) elokuvissa ja ulkona syömässä. Vietimme ns. viimeistä ehtoollista ja viimeisiä hauskoja hetkiä. Tuntui kuin jokainen asia olisi viimeinen elämässäni. Liikennevaloissa meidät pysäytti miesjoukko, joka maanitteli meitä kanssaan keilaamaan ja juhlimaan. Mietin silloin itseäni keilaamassa ja melkein nauroin ääneen. Palloja en olisi saanut varmaan edes nostettua ylös. Kämmenselkäni kanyyli olisi varmasti myös ilahtunut. Kiitimme siis kohteliaasti ja jatkoimme matkaa. Ajattelin silloin, että mahtaako kukaan kaksilahkeinen enää ikinä ehdotella moisia. On muuten hassua, kuinka toiset ihmiset eivät näe tuskiamme, vaikka itsestä tuntuisi, että pään päällä lukee kissankokoisin kirjaimin ”SAIRAS”. Vastaantulijasta kaupungilla emme tiedä, millaista elämäntarinaa hän on kirjoittanut tai joutunut kirjoittamaan. Avanteen kanssa luulin, että jokainen katse koski minun vatsaani ja katse kertoi minulle, että hän tietää. Moni on kysynyt minulta, että miten pystyin olemaan niin avoin sairaudestani. Minusta tuntui helpommalta kertoa itse ihmisille tapahtuneesta, koska en kestänyt juuri niitä muka tietäviä katseita. Sama asia, jos meni nuorempana kouluun finni nenässä. Siitä oli pakko alkaa itse puhumaan ennen kuin tuntui siltä, että ihmiset huomasivat muhevan finnini. Tosiasiassa nuo katseet olivat vain omassa pienessä päässäni ja omassa häpeäntunteessa, minkä heijastin muihin.

Viimeinen ehtoollinen.

Maaliskuun 16.päivänä eli leikkausta edeltävänä päivänä täytimme Lotan kanssa paljon ristikoita. Tosiasiassa katsoimme oikeat sanat netistä ja täytimme kohdat huokaisten, että kyllähän me tää nyt oikeasti tiedettiin. Tuntui hyvältä vain onnistua jossakin. Sitten Lotta lähti ja ikävä jäi. Illalla luokseni saapui läjä kavereita, joiden tsemppaukset ilahduttivat ja auttoivat. Minulla on aina ollut aiemmin tapana surussa ja murheessa kyyristyä itseeni ja peittojen alle tuppisuisena. Nyt minä puhuin ja puhuin. Avauduin oikein kunnolla. Ystävieni kanssa etsimme plussia ja miinuksia avanteesta ja yksi on jäänyt ylitse muiden mieleeni. Plussaksi laskimme sen, että vessapaperia säästyisi avanteen myötä. Paskapuhetta! Tuntui, että paperi oli koko ajan lopussa. Yökylään illalla minun luokseni saapui kaksi läheistä ystävääni, joiden kanssa valvoimme pikkutunneille asti. En olisi halunnut ikinä sen yön loppuvan, sillä jokainen kuluva minuutti veisi minua lähemmäksi leikkaussalia. Jospa kellot vain voisi pysäyttää. Minua kohdeltiin kuin prinsessaa sinä iltana. Sain kivan väriset varpaankynnet sekä hierontaa. Yöllä hiljaisuuden laskeutuessa minut valtasi kuolemanpelko. Leikkaukset eivät ikinä ole riskittömiä. Mitä jos en enää heräisi nukutuksesta? Vaikka olin kuinka valmis heittämään pyyhkeen kehään, en kuitenkaan halunnut kuolla. En halunnut elää avanteen kanssa, mutta en kuitenkaan ollut valmis jättämään tätä maailmaa. Olin todella sekaisin.

Aikaisin aamulla ajoimme TAYSiin ystävieni Hennan ja E-P:n kanssa. Oli Hennan syntymäpäivä. Kotona peiton alla ennen lähtöä olin sivellyt tasaista mahaani ja katsellut peilistä sen mustelmaista ihoa, jonka napapiikit olivat aiheuttaneet. Hyvästelin mahani ensimmäisen kerran silloin ja toisen kerran mielessäni, kun nukutusmaski laskeutui naamalleni. Autossa itkin, kun Suomipopilta kuului minun kappaleeni. Kaija Koon Kuka sen opettaa. Olisin halunnut liimautua siihen autonpenkkiin kiinni ja elää elämäni vaikka siinä ennemmin kuin jatkaa aina osastolle, missä minua malttamattomasti odottivat tukisukkahousut ja valkoinen takaa auki oleva leikkauskaapu. Sormukset ja muut korut jäivät osastolle, mutta niin myös osa minusta. Minä heräsin avanteellisena heräämöstä hirveissä kivuissa ja sanoin tervetuloa aikuistumiselleni. Henna syntymäpäivänään oli minua vastassa osastolla. Hän piti minua kädestä, toimi kuumana sihteerinä ja vastaili saapuneisiin viesteihin. Henna ja E-P olivat tukenani koko päivän, vaikka en itse sitä syvässä unessa  tiennyt. Ja niin oli moni muukin.

Sellaista vuosi sitten. Nyt tämän hetken Laura kuuntelee samoja lauluja mitä silloin. Näillä kappaleilla tulee olemaan todella suuri merkitys minulle aina. Ne tuottavat tuskaa, mutta ennen kaikkea ne saavat minut arvostamaan nykyhetkeä entistä enemmän. Vuosi sitten olin peloissani ja vihainen koko maailmalle, mutta nyt osaan nähdä myös positiivisia seurauksia sairastumisestani. Se päiväkirjaan kirjoittanut Laura oli puoli metriä pienempi henkisesti kuin nyt blogiin kirjoittava. Silti pieni katkeruus nousee välillä pintaan ja mietin, että miksi juuri minä. Välillä ahdistaa ja lujaa. Itkettää. Tunnen olevani erilainen kuin muut. Ei kaikkia asioita tarvitse kuitenkaan heti hyväksyä. Vihasin niitä Kyllä se siitä ajan kanssa-lohdutuksia sairausaikanani, koska ne olivat pelkkää sanahelinää ja sillä hetkellä tuntuivat todella turhilta. Vihasin niitä ehkä enemmän kuitenkin sen takia, että tiesin sanonnan lopulta olevan oikeassa. Aika on oikeasti paras ystävämme täällä mitä toipumiseen tulee. Suurin ero viime vuoden Lauran ja tämän vuoden Laura välillä onkin se, että silloin vuosi takaperin minä sairastin. Nyt minä toivun.

Sisko ja sen sisko.

Kevät on tullut tänäkin vuonna ja aurinko paistaa pitkän piileskelyn jälkeen. Kauan odotettu kesä on tulossa! Istahdin siis viime sunnuntaina kerrostaloni pihan keinuun ja otin koko ajan kovemmat ja kovemmat vauhdit. Ylemmäs ja ylemmäs. Arskat päässä ja elämä edessä. Muumipapan sanoin: Minä tunsin itseni niin onnelliseksi, etten edes pelännyt sen hetken menevän ohi.

-Laura

Uusi mahdollisuus

Viime aikoina olen elänyt enemmän vuoden takaisia päiviä kuin näitä käsillä olevia. Muistan, kun äitini kanssa itkimme sairaalassa vuosi sitten saatuani leikkauspäätöksen.  Silloin koko projektiin ennustettu vuoden aika tuntui mahdottomalta. Kun ajattelin vuotta eteenpäin tilanteessani (en tietenkään tiennyt mitä se lopulta sisältäisi - onneksi), itkin vain hysteerisemmin. Silloin äitini sanoi minulle viisaat sanat: ”Eteenpäin katsottuna aika ja odottaminen tuntuu pitkältä, mutta taaksepäin katsottaessa tilanne muuttuu.” Nyt katson vuotta taaksepäin ja huomaan todellakin, että mahdottomalta tuntunut vuosi muuttui mahdolliseksi ja istun tässä suuren projektin läpikäyneenä, terveenä nuorena naisena. Todellakin, kuluneet päivät tuntuvat nyt lyhyemmiltä mitä silloin, kun eli niitä hetkiä. Olihan vuosi pitkä ja raskas, eihän siitä pääse yli eikä ympäri. Heti ensimmäisen leikkauksen ja avanneshokin jälkeen aloitin ruksimaan päiviä menneiksi kalenterista ja menin tyytyväisenä nukkumaan iltaisin, kun olin jaksanut taas yhden päivän. Pikkuhiljaa tajusin, etten voinut elää odottaen taas yhden päivän loppumista, vaan minun pitäisi yrittää elää mahdollisimman täysillä jopa siinä odottamattomassa ja epämieluisessa tilanteessa. Olinhan saanut uuden mahdollisuuden elämään.

"kuinka sun käy

ihminen hauras

vielä sun itkus öisin korvissani soi 

ja vaikka joskus vaarallinen

on matka silti ihmeellinen

mahdollisuus"

Muistelot jatkukoon. Syksyllä toisen leikkauksen jälkeen infektoitunut tilanne mahan ja lantion alueella piti minua hyppysissään ja sairaalassa viikkoja. Sairaalassa aikaa viettäneet tietävät, että virikkeet ovat siellä todella vähissä ja ainoaa huvia sairaala-arkeen tuo katon pikkuruutujen laskeminen kerta toisensa jälkeen. Oli muuten hienoa, kun aina sai eri lukeman! Telkkari oli totta kai mukana niin hyvässä kuin pahassa. Usein huonekaverit halusivat katsella juuri eri ohjelmaa kuin sinä samaan aikaan ja kaukosäädin oli yleensä huoneen vanhimmalla. Toisaalta, jos olisimme jaksaneet väitellä katsottavasta ohjelmasta, emme olisi olleet sairaalassa. Perjantai-ilta oli kuitenkin yhteistä aikaa. Vain elämää -ohjelma. Nimikin antoi meille ironista toivoa. Tämähän on vain elämää! Yhtenä perjantaina tunsimme kaikki Samuli Edelmannin olevan juuri meidän huoneessamme ja laulavan meille Veskun Väliaikaista -kappaletta. Esityksen jälkeen huoneemme täyttyi tukahdetuista nyyhkäyksistä ja kukin varmasti omilla vuoteillaan pyyhki kyyneliään kasvoiltaan. Jokainen halusi silloin uskoi vaikeuksien väliaikaisuuteen ja minä ainakin sain silloin uskon siihen, että joku päivä kaikki on vielä hyvin. Minä tein viime vuonna kovan työn sen eteen, että saisin uuden mahdollisuuden ja voisin nauttia jälleen elämästä ja olemassaolosta. Jos selviäisin tästä väliaikaisesta leikkausten ja avanteen täyttämästä ajasta, voisin kovan työn tuloksena nauttia melko normaalista elämästä, jonka j-pussileikkaus mahdollistaa potilaalle. Nyt otan ensiaskelia j-pussilaisena ja voin todeta, että maksettu kova hinta vuodelta 2014 alkaa maksaa minulle pikku hiljaa takaisin.

Laura helmikuussa 2014...

 Ajattelin nyt hieman avata tuota j-pussin käsitettä, kun monet varmasti ihmettelevät, että mikä ihmeen pussi ja miksi jii sellainen. J-pussi- eli IPAA-leikkauksessa potilaalta poistetaan paksusuoli ja peräsuoli säästäen kuitenkin peräaukon ja sulkijalihakset, johon ohutsuolesta rakennettu j-kirjaimen muotoinen suolisäiliö kiinnitetään. Tämä mahdollistaa normaalin ulostamisen tulevaisuudessa. Joskus suunnitellussa leikkauksessa j-pussi voidaan rakentaa yhdessä leikkauksessa, mutta esimerkiksi minun tilanteessa päädyttiin kolmivaiheiseen leikkausrumbaan. Syy tähän oli fulminantti, äkillinen vaikea tulehdustila, jossa ulostin vain verta ja yleiskuntoni laski kuin lehmänhäntä. Uhkana oli suolen puhkeaminen ja siitä johtuen mahdolliset kamaluudet, joista en olisi todennäköisesti siinä kunnossa selvinnyt. En vieläkään lakkaa ihmettelemästä lääketieteen kehitystä. Minun oma ohutsuoleni toimii tällä hetkellä ”paksusuolena”, joka mahdollistaa ulostamisen normaalia reittiä. Kiittäkäämme j-pussilaiset siis kaikki ohutsuoliamme, jotka ottavat suurta monopoliasemaa suolistossamme. Toki jatkossa käymme useammin vessassa ja tarkkailemme neste-ja suolatasapainoa ja muutenkin ruokavaliotamme. Pureskelemme ruokamme hyvin ja syömme pieniä annoksia muutaman tunnin välein. Eikös tämä olisi hyvä elämäntyyli myös muille kuin j-pussilaisille?

Avanne ei siis jäänyt pysyväksi minun kohdallani, sairauteni on leikattu minulta pois ja pystyn elämään melko normaalisti näistä jiikirjaimen muotoisista kummallisuuksista huolimatta. Tässä on minun tilaisuuteni käyttää tämä uusi annettu mahdollisuus hyväksi. Asiat olisivat voineet mennä toisinkin, mutta tässä minä vain porskutan. Nyt olisikin hyvä aika muutokselle! Ennen sairastumistani olin erittäin stressaantunut ihminen. En osannut sanoa ei. Yritin miellyttää kaikkia muita päätöksilläni paitsi itseäni. Elin enemmän muille kuin itselleni. Tuntuikin erittäin väärältä saada tällainen sairauspalkka siitä hyvästä, että olin yrittänyt olla muille kiva ja kohdella muita hyvin. Tiedän, ettei seepra vain noin pääse irti raidoistaan enkä minäkään halua muuttua kuin sen verran, että oppisin tervettä itsekkyyttä enkä miettisi muiden mielipiteitä ainakaan ratkaisevasti. Uskon siihen, että ihmisen pitää kohdata jokin kriisi ennen kuin muutos on mahdollinen. Tiedän kyllä, että sairauttani on ruokkinut se valtava stressin määrä. Koulussa olen aina halunnut menestyä ja huomaan myös tässä kirjoittaessani pyyhkiväni koko ajan muka huonoja lauseita pois. Yhteiskunnan luomat paineet eivät yhtään helpota. Pitäisi olla kaunis ja menestynyt, heikkoudet ovat heikoille. Mites tällainen arpinen j-pussilainen? Meidän tulisi muistaa, että jokainen kokee elämässään vastoinkäymisiä. Toiset pienempiä ja toiset taas suurempia, mutta vastoinkäymisiä kuitenkin. Tällainen arpinen ja matalaksi lyöty suolivammainen näyttää vahvuutensa ja kyntensä juuri silloin. Lopulta lyötyjen ihmisten kohtaamat vaikeudet muuttuvat voimavaraksi ja heikkouksista tulee vahvuuksia, joiden avulla ihmiset luovivat itsensä tulevista myrskyistä. Elämästä ei kukaan vain selviä ilman, että jalat kastuvat. Ensi kerran muistaa vain pukea ne kumpparit jalkaan.

...ja Laura helmikuussa 2015.

Minulla on siis tulevaisuudessa projektia niin itseni kuin uuden kehoni kanssa. Pitää muistaa, että kaikki eivät saa second chanceja täällä elämässä. Minun elämälleni on jaettu nyt tällaiset kortit ja on aika oppia pelaamaan niiden kanssa. Pakasta voisin kuitenkin nostaa pari vaihtokorttia, jotta saisin stressittömämmän ja vähemmän perfektionistisen elämäntyylin. Äitini toivoisi kovasti, että minusta tulisi siistimpi ihminen. Se taitaa kuitenkin olla liian radikaali muutos :) hihi. Haastanpa siis nyt kaikki miettimään uusia mahdollisuuksia ja muutoksia, jotka voisivat antaa paljon nykyiselle elämälle. Loppuun linkitän minulle ja meidän perheelle tärkeän kappaleen, jossa lauletaan juuri mahdollisuudesta. Kappale ei ehkä kerro juuri sairastumisesta, mutta sanomahan on kuulijan korvissa oli kyseessä mikä laulu tahansa. Äiti kertoi kuulleensa tämän ensi kerran radiossa syksyllä sen jälkeen, kun veivät minua terveyskeskukseen ja lopulta saattelivat ambulanssiin. 

Minä rupean tästä eteenpäin siis ottamaan pieniä tipuaskelia kohti muutosta. Kaadun varmasti monen monta kertaa, mutta lupaan nousta ylös. Saa tulla messiin! 

Samuli Edelmann - Mahdollisuus (Ylempi lainaus kyseisen kappaleen kertosäkeestä)

Terkuin, Laura

Täällä taas!

Täällä kirjoittelee nyt tuore ja virallinen j-pussilainen! Joudun nyt hetken madella teidän jaloissanne ja pyytää nöyrimmästi anteeksi, etten ole päivittänyt blogiani ja kertonut tämän päivän tilannetta. Olen pelännyt ja lykännyt tätä hetkeä kauan, sillä en ole halunnut käsitellä näitä kaikkia päässä liikkuvia sekavia ajatuksia. En kuitenkaan toivu sairaudestani ja tapahtumista, jos lakaisen kaikki pelottavat ja sekavat mietteet maton alle. On aika elää uudestaan vuoden 2014 loppupuoli.

Suoraan sanottuna minä en edes oikeastaan tiedä, että miten olen tässä hetkessä nyt. Kaikilla niillä kyynelillä, joita vuodatin lokakuu-joulukuun aikana, elvytettäisiin mikä tahansa toivonsa menettänyt autiomaa. Sairauteni alkuvaihe ja koko se shokki suuresta elämänmuutoksesta olivat minulle erittäin vaikeita ja kuluttavia aikoja, mutta palatessani ajatuksissa viime loppuvuoteen tuntuvat alun ongelmat vähän pienemmiltä. Jos se on mahdollista. Kerroin teille suolen vetovaikeuksista, joiden vuoksi olin sairaalassa lokakuun puolesta välistä lokakuun loppuun asti. Ja lopulta ennen viimeistä suunniteltua leikkausta jouduin turvautumaan ensiapuun samoista syistä joulukuun puolessavälissä. Näiden kahden virstanpylväiden välinen aika on se aika, jota minä muistelen tulevien vastoinkäymisten ja muka suurien ongelmien sattuessa kohdalleni. Tätä tyttöä ei jatkossa pieni viima kaada. Olin taipumassa, mutta en katkennut.

Lokakuun lopussa päästyäni Taysista tiesin, että en ole kunnossa vieläkään eikä suoli ole minun ystäväni. En osannut syödä pitkän syömättömyyden takia, mutta pakolla ahdoin sisääni jotain, jotta jaksaisin taistella. Ruoasta kuitenkin tuli viholliseni, sillä syömisen jälkeen ja varsinkin päivän päätteeksi kärsin kivuista, joita ei voi vain sanoin kuvailla. Yleensä löysin pääni vessanpöntöstä, jotta kivut hellittäisivät. Avanne ja suolistoni eivät toimineet kunnolla ja maha pyrki löytämään jonkin ulostien mahanesteille ja ruoalle. Teille varmasti herää kysymys, että miten pärjäsin tämän kaiken kanssa. Jostain kumman syystä suoleni toimi aina öisin ja kyljelläni maatessani. Odotin aamuisin ja päivisin sitä hetkeä, että saan mennä nukkumaan ja unohtaa kaiken. Kivut helpottivat, kun suoli pääsi tyhjenemään öisin. Tiesin kuitenkin seuraavan päivän olevan samanlainen kuin edellinenkin ja olin täysin niin henkisesti kuin fyysisestikin loppu tilanteeseeni.

Tätä jatkui siis parin kuukauden verran, mutta en halunnut hakea apua enkä varsinkaan mennä enää sairaalaan. Suoli veti sen verran kuin tarvitsi. Olin tyhmä ja jäärä, mutta niin peloissani ja hukassa oleva Laura. Olin kokenut kamalia toimenpiteitä sairaalassa enkä halunnut enää ikinä ikinä palata sinne. Välillä oli parempia päiviä, mutta ne eivät helpota kokonaiskuvaa katsottaessa. Pääsin joulukuun alussa katsomaan Kaija Koota Hartwall-areenalle ja pärjäsin siellä hienosti. Se ilta vahvensi minua henkisesti, sillä olin selvinnyt kuuntelemaan niitä samoja kappaleita Kaijan laulamana mitä olin kuunnellut sairaalassa maatessani. Tuntui, että Kaija lauloi minulle Surulapsi-kappaleessa. Seuraava helvettipäivä palautti minut kuitenkin nopeasti maan pinnalle. Minulla ei ollut minkäänlaista elämää tuona aikana. Paitsi jos elämällä tarkoitetaan vatsakramppeja, oksentelua, yksinäisiä iltoja ja paljon ajatuksia paremmasta paikasta. Ajattelin vain, että kyllä se viimeinen leikkauspäivä (16.12) joskus tulee ja ehkä tilanne paranee.

Viimeinen ilta pussilla.

No en jaksanut ihan sinne asti. Äitini saapui hoitamaan minua joulukuussa omalle kämpälleni Tampereelle, mutta hän ei pystynyt katsomaan oman lapsen kipuilua ja itkemistä tuskissa kauaa. 12.12 saavuimme ensiapuun ja olin taas tutun osaston potilas. Tuona aikana sanoin ne sanat:”Äiti, mää haluan kuolla.” En tiedä, miltä se on kuulostanut vanhempieni korviin ja itsekin pelkään ajatella sitä hetkeä, kun päästin nuo sanat suustani. Kivuissa ihminen ei pysty ajattelemaan järkevästi, vaan hakee edes jonkinlaista helpotusta tuskille. Olin niin turta, väsynyt ja katkera kaikesta, etten meinannut enää jaksaa yhtään samanlaista päivää. Olenko tosiaan niin heikko, että haluan kuolla? Pelkäsin myös tulevani hulluksi, sillä mitään syytä kipuilulleni ja vetovaikeuksille ei löytynyt aiemmin sairaalassa. Olinko itse aiheuttanut kaiken? Mitä jos en enää ikinä näkisi kivutonta päivää? Sairaalassa röntgenkuvissa todettiin selvää vetovaikeutta ja laajentunutta suolta juuri ennen avannetta ja tulehdusarvot olivat lähemmäs 200. Niin kuin Tosikyseessä kerroin leikkausta edeltävänä iltana, minun pieni avanteenpoistoleikkaus muuttui isommaksi operaatioksi, jossa koko ohutsuoli kelattiin läpi ja maha siis aukaistiin. Syy kaikelle selvisi. Ilmeisesti toisesta leikkauksesta saamani infektio ja iso verihyytymä olivat vahingoittaneet suoltani ja laittaneet sen ”tiukille”. Näin suoli ei vetänyt kunnolla. Ohutsuolestani poistettiin noin 10 cm suolta ja avanne poistettiin. Itkin ensimmäistä kertaa ilosta pitkään aikaan, kun heräsin heräämössä ja minulle kerrottiin avanteen ja pahan suolipätkän olevan poissa. En ollutkaan hullu! Tosin silti sain kuulla moisen sanan, sillä sairaalaväki ihmetteli, miten olin jaksanut elää sillä suolella.

Maha juuri leikkauksen jälkeen ja maha noin kuukauden jälkeen leikkauksesta. Avannearven kohdalla lappu sen vuoksi, että liian aikaisin lähteneiden tikkien takia haava tulehtui. Se olisi varmaan pitänyt arvata. Kaunista, eikö totta?

Tämä teksti vain jatkuu ja jatkuu, hui. Leikkaus oli todella kipeä koettelemus, sillä ensimmäisen kerran minut avattiin myös mahasta. Pari ensimmäistä päivää meni ihan lääketokkurassa, sillä sain todella paljon kipulääkkeitä niin suun kuin suonenkin kautta. Suoli alkoi toimimaan parin päivän jälkeen. Istuin vessassa ensimmäistä kertaa yhdeksään kuukauteen ja en voinut uskoa, että minä, aiemmin kuolemaa toivonut, istui pöntöllä ilman avannetta. En tähänkään osaa nyt kirjoittaa oikein mitään järkevää. Jatkan kertomustani seuraavassa tekstissäni, sillä asiaa ja ajatuksiani olisi parin kirjan verran.

Tällä hetkellä voin ihan hyvin. Suoli pelittää ja joudun käymään n. 6 kertaa päivässä vessassa. Olen käynyt koulussa, tavannut uusia ihmisiä ja ruoka on maistunut jopa välillä ihan hyvälle. Olen hymyillyt ja nauranut. En kuitenkaan ollut itkenyt näin paljon leikkauksen jälkeen ennen kuin vasta nyt. Luulin virheellisesti silloin sairastuessani, että kaikki paha ja vaikea loppuu siihen, kun avanne lähtee. Ei se mennytkään niin. Elämäni on toki helpottunut, kun ei tarvitse miettiä pusseja ja tyhjentämisiä. Pukeuden kireisiin vaatteisiin ja haluaisin olla alasti koko ajan ja näytellä mahaani. Kuitenkin joudun kantamaan tätä juttua koko loppuelämäni enkä saa suolistoani enkä entistä takaisin. Minun on aika hyväksyä tilanteeni ja siihen liittyvät asiat, jotka minun tulee ottaa huomioon jatkossa. Käyn juttelemassa parin viikon välein psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa, jotta pääni vähän selviäisi ja voisin päästä jatkamaan elämääni mahdollisimman normaalisti. Tulevaisuudessa aion ryhtyä tukihenkilöksi, jotta voisin auttaa tulevia sairastuneita ja saada omalle sairastumiselleni tarkoituksen. Ensin kuitenkin on oman pääni puhdistuttava ja eheydyttävä. Luulen, että teille kertominen kaikesta auttaa minua. Lisäksi olen kaivannut kirjoittamista paljon, vaikka tämä teksti ei ehkä sivele silmääni hienoudellaan. Mutta annoin kuitenkin tälle liian pitkälle postaukselle paljon itsestäni.

Teidän, Laura

Tosikyse

Viime viikkoina Lauran hymyhuulet eivät olisi ansainneet keneltäkään suukkoja. Eipä pahemmin niitä pusuja näkynytkään ja ihanko niitä muutenkaan tulis :D Joka ilta on päättynyt kyyneliin ja kipuihin, jotka ovat saaneet huutamaan ääneen. Toni Wirtanen ja Apulanta laulavat, että kipu kuolee huutamalla alastomana lattialla. Toni, ei se kipu ole kuollut. On ollut todella vaikeaa ja olen halunnut luovuttaa. Vanhemmat ja muut tukiyksiköt (myös naapurit) ovat olleet tiukoilla, kun ovat joutuneet kuuntelemaan kurkkusuoraa huutamista ja kyyristelyjä lattialla. Viime perjantaina annoin periksi. Olin taas ensiavussa ja lopulta tutulla osastolla. Olin tyttö pinkissä pyjamassa.

Minua pelottaa. Jännittää. Kainalot hikoaa. Mietin miten jaksan vielä yhden. Yksi enää! Miljoona tunnetta päässä ja yksikin tuntuu liialta mahtuakseen enää minun pieneen päähäni. Huomenna minut leikataan toivottavasti viimeisen kerran. There is always but. Suunnitelmissa oli pieni avanteen purkuleikkaus, mutta suolen vetovaikeuksien ja kipujeni takia minut avataan mahasta ja suoleni tarkistetaan mahdollisten kiinnikkeiden varalta. Avanne suljetaan! Mitä? Olen odottanut 300 päivää. Kolme nolla nolla päivää. Vaihtanut noin joka toinen päivä pussia ja kironnut joka kerta tilannettani. Nyt olen menossa nukkumaan viimeistä kertaa tämän ihanan ystäväni pussin kanssa. Tämä on erotilanne. Ja tunnet pientä paniikkia. Onko tämäkin oikea tunne? Mitä jos kaikki ei mene niin kuin pitää?

Avanne on hallinnut elämääni tämän vuoden ja kohta sitä ei ole. Maailman paras ero! Pieni innostus nostaa päätään. Tiedän, että kärsin huomenna. Pelkään, että pääsenkö kotiin ajoissa koristelemaan kuusen. En taida ainakaan tohtia kurottamaan tähteä paikalleen. Minulla olisi niin paljon sanottavaa, etten edes tiedä mitä teille sanoa. Se tunne, minkä koen huomenna heräämössä on varmasti sanoinkuvaamaton. Tunnen mahani jälleen ja itken. Se on huomisen suunnitelma. Plan B on itkeä edelleen.

Nyt saa potkia onnenpotkuja pyllylle!

Teidän, Laura